Väsyttää aivan jumalattoman paljon. Kello näyttää iltayhdeksää, mutta silmät eivät tahdo pysyä auki. Päätä särkee. Kroppa on vähällä lyyhistyä. Puhelin pois, kirja käteen ja korvatulpat korviin. Ihanaa levätä vihdoin. Kun kello lähenee yhtätoista, on aika nukkua, vaikka sen välttely tuntuisikin helpommalta ratkaisulta. Annetaan silmien levätä välillä. Tai jos ei kuitenkaan? Pyöritään vielä tunti, jos toinenkin. Ehkä koko yö. Aamulla on kokous kello kahdeksan. Enää siihen on tasan kaksi tuntia. Tulee hiki ja stressi. Miten selviytyä jälleen pitkästä päivästä, pitkästä viikosta ilman unta?
Uniongelmat ovat yleisiä, sen tietää jokainen. Kun tilanne ajautuu siihen pisteeseen, ettei unta tule viikkoihin ja kokonaisvaltainen hyvinvointi alkaa rapistua, on aika hakea apua. Avun hakeminen mihin tahansa terveyden ongelmaan ei ole helppoa, koska usein julkisessa terveydenhuollossa se on yhtä tyhjän kanssa. Siksi moni ei sitä tee, vaikka siihen olisikin aihetta.
Unettomuudesta puhumista voisi verrata ihan mihin tahansa arkiseen keskustelunaiheeseen, kuten treenaamiseen tai syömiseen. Unettomuus on niin yleistä, että sitä pidetään normaalina arkisena asiana, vaikka vaivaan saattaisi olla jokin oikea syy tai aiheuttaja. Vakava tai ei, syyn löytäminen parantaa elämänlaatua. Miten syy voidaan löytää, kun edes ammattilaiset eivät usko ongelman todellisuuteen?
On järkyttävää, miten paljon unettomuuden vakavuustaso laskee apua hankkiessa. Kun vihdoin rohkenee pyytämään ammattilaisen apua, tuntuvat vastaukset samoilta kuin olisi kysynyt terveystiedon tunnilla käyneeltä lapselta. ‘
‘Mene joogaan, äläkä treenaa myöhään illalla. Muista laittaa puhelin pois ajoissa ennen nukkumaanmenoa. Oletko kokeillut melatoniinia? Onko huoneesi lämpötila sopiva? Älä syö liikaa illalla, yritä olla miettimättä asioita nukkumaan mennessäsi.’’
En varmasti ole ainut, joka on saanut kuulla nämä samat ohjeet terveyskirjaston ja keskustelupalstojen lisäksi myös lääkäriltä. Kysymyksiä herää useita. Luulisi pitkään unettomuudesta kärsineen ihmisen jo selvittäneen ne kotikonstit, jotka vaivaan voisivat tepsiä.
On varmasti olemassa ihmisiä, jotka soittelevat päivystykseen, jos kynsi katkeaa. Mielestäni siitä huolimatta terveydenhuollon asiantuntijoiden suhtautuminen asiakkaan avun tarpeeseen ei koskaan saisi olla välinpitämätöntä. Vaikka joku hakisi apua mitättömiin ongelmiin, kaikkia avunpyytäjiä ei saa leimata turhasta valittajiksi.
On ikävää, että ihminen joutuu olemaan sanavalmis ja vahva sekä tekemään töitä sen eteen, että saa apua ja tulee vakavasti otetuksi. Sulkeutuneemmat ja vähemmän suorasanaiset ihmiset eivät saa samanlaista kohtelua sairaanhoidossa kuin he, jotka jyrkästi vaativat.
Uskon, että Suomen laadukas ja kattava terveydenhuolto on aiheuttanut ihmisissä (minä mukaan lukien) ”nälkä kasvaa syödessä’’ -reaktion. Sitä alkaa väkisinkin vaatimaan enemmän ja parempaa. Monissa maissa ei tulisi kuuloonkaan, että univaikeuksia edes käsiteltäisiin ongelmana.
En tiedä, kuinka sellaiseen tilanteeseen täällä Suomessa suhtauduttaisiin, jossa lääkäreiden epäluuloinen toiminta johtaisi potilaan kärsimykseen tai pahimmassa tapauksessa menehtymiseen. Niitäkin tapauksia on olemassa. Sen kuitenkin tiedän, että monia ongelmia ja terveydenhuollon kuluja olisi voitu välttää ja vähentää, jos potilaiden vaivat olisi otettu vakavasti alusta alkaen.
Kuka on vastuussa unettomuuden tutkimatta jättämisen aiheuttamista suuremmista ja vakavemmista terveysongelmista? Vaatimaton, nöyrä ja lääkäreihin luottava veronmaksaja, vai Suomen terveydenhuolto?
Etusivun kuva: Sleepassociation.org
