Tyypin 1 diabetes on vakava sairaus.

Laukut oli pakattu ja uusi sänky tilattu. Olin valmis siirtämään elämäni Helsinkiin. Lupaus pääkaupungista houkutti. Kaikki toimii paremmin ja palvelu pelaa, tai näin ainakin luulin.

Sairastan tyypin 1 diabetestä, ja sen hoitaminen on ollut minulle suht huoletonta. Alusta alkaen se on aiheuttanut kitkaa hampaissani, mutta ajan mittaan sen oppi hyväksymään. 

Kyse on vakavasta sairaudesta, joka ilman säännöllistä hoitoa voi johtaa pahimmassa tapauksessa hengen lähtöön. Kuitenkin, kun hoitotasapaino on reilassa, ei potilaan arki poikkea normista lainkaan. 

Kyseinen tasapaino on viimeaikoina osoittautunut tärkeämmäksi kuin kuvittelinkaan. Minulta rupesivat hoitotarvikkeet hupenemaan, ja aloin selvittämään mistä ja miten niitä Helsingistä saan. Prosessi ilmeni monimutkaisemmaksi  kuin kotona Lahdessa. Ymmärsin kuitenkin muuttaneeni suureen kaupunkiin, joten hyväksyin uuden systeemin. Rupesin pitämään sitä jopa ihan järkevänä.

Raivo, pettymys ja itseinho sairautta kohtaan alkoi kuitenkin alusta, kun Helsingin kaupungin hoitopiiri rupesi kyseenalaistamaan tilaani. Minulta evättiin arkeani helpottava verensokeria mittaava Libre-sensori. Lahdessa lääkärin kirjoittama resepti mittarille ei ilmeisesti merkkaa Helsingissä kenellekään yhtään mitään. 

Mittarin tarkoitus on korvata sormeen pistämisen työläämpi prosessi. Siirryttyäni Libreen, kyseiseen sormenpäänarkkaukseen tarvittavat välineet laskettiin minimiin reseptissäni. En siis saa Libre sensoreita, enkä nimeksikään sormenpäämittauksen tarvikkeita. Homma meni niin naurettavaksi, että ahdistus melkein unohtui. 

Tilanteen voi korjata paikallisen diabeteslääkärin avulla. Kyselin neuvoa, ja sain sellaisen kuvan, etteivät täkäläiset ammattilaisetkaan tiedä, miten kyseisen suurmiehen puheille pääsisi. 

Suurin inho sairauttani kohtaan on aina syntynyt vaivasta ja huolesta, jota diabetes aiheuttaa. Tiedostan, millaista elämä on ilman extramurehtimista. Ajatus siitä on saanut minut aikoinaan epätoivon partaalle.

Nyt elän täysin tiedottomassa tilassa, täysin uudessa kaupungissa. Stressi pitää hereillä ja Googlen selaushistoria on täynnä hyödyttömiä linkkejä vaikeista kysymyksistäni. 

Ymmärrän suuren kaupungin tuomat haasteet. Helsingissä meininki on silti melkein vainoharhaista. Kehenkään ei luoteta ja kaikkia epäillään. Tämäkin on kai ihan selitettävissä, mutta minkä takia reseptin omaavaa henkilöä kuulustellaan? Luulisi olevan suht selvää, mihin ja miksi verensokerisensoria tarvitsen. Ilmeisesti tämän kaupungin mielestä yritän ryöstää heidät, tai yritän tehdä henkirikoksen, tai liittyä huumepiireihin. 

En usko, että tulen tähän kuolemaan, en ainakaan vielä. En lamaannu haasteesta, vaan epätoivosta. Jahka tämä sotku joskus selviää, kaikki muuttuu simppeliksi. Saan oikean määrän tarvikkeita, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Tulen ehkä jopa unohtamaan koko rumban. Ehkä opin mikä tässä kaikessa oli vaikeaa ja hyväksyn sen. 

Kaikkeen tottuu, ja sehän tässä vituttaa.

Jaakko Andersson