Kolumnistin kirjoittaja toteaa, ettei tunneshoppailu välttämättä tuokaan hyvää oloa.
Kuva: pixabay

Avaan aamulla vaatekaappini ovet tarkoituksena löytää ne tietyt housut, jotka ajattelin laittaa tänään jalkaani. Valtava vyöryävä vaatekasa melkein kaataa minut. Turhaudun ja mietin miten tähän tilanteeseen ollaan taas oikein päästy, sillä samanlaisia vaatteita pursuavia kasoja löytyy niiltä kuuluisilta tuoleilta, lattialta ja pöytien tasoilta. Ei ole paikkaa missä niitä ei olisi.

Oksettaa pelkkä ajatus tästä vaatemäärästä. Kun muutin nykyiseen asuntooni pari vuotta sitten, päätin karsia vaatekaappiani huolella, jotta minun ei tarvitsisi kantaa vanhoja ja käyttämättä jääneitä riepuja uuteen asuntoon. Kuinkas sitten kävikään! Päivät kuluivat ja muuttopäivä lähestyi. Kaiken arjen ja kiireen keskellä en ollut saanutkaan aikaiseksi karsia vaatevarastoani, joten päätin ottaa kaiken mukaani ja käydä muuton jälkeen vaatekaappiani paremmin läpi. 

Pari kuukautta muutosta oli kulunut. Muutamat muuttolaatikot nojasivat edelleen vasten makuuhuoneen seinää. Ne olivat niitä kuuluisia ”laitan kun on enemmän aikaa” – laatikoita. Päivät kuluivat eivätkä ne siitä kadonneet.  

Arki jatkui ja huomasin eläväni joka päivä varsinaisessa kaaoksessa. Vaatteita lojui edelleen siellä täällä, enkä löytänyt yhtään mitään. Turhautti, milloin tästä tuli tällaista? Missä ajassa olin ehtinyt kerätä näin järjetöntä määrää vaatteita? Määrä ihan hävettää. Huomaan löytäväni kasoista vaatteita, joissa on edelleen hintalappukin kiinni. Apua. 

Olen työskennellyt kuusi vuotta vaatekaupassa. Siinä on ollut houkutuksen alaisena melkein koko ajan. Muoti omana intohimona on koko ajan mielessä, mutta miettiessäni noita vuosia, en ole tainnut ajatella kauheasti järjellä, enemmän tunteella. ”Koska tällehän ei alennuksen jälkeen jää enää yhtään mitään hinnaksi” olen monesti itselleni perustellut. Näin ollen kaappini ovat täyttyneet hetken huumassa ostetuista epäkäytännöllisistä kuteista. 

Vaateteollisuuden hirvittävät uutiset ihmisten kuluttamisen määrästä ja köyhien maiden työoloista vaatetehtaissa ovat alkaneet vaikuttaa minunkin ajattelutapaani. En väittäisi ettenkö olisi joskus näitä asioita pohtinut, mutta etenkin nähdessäni oman kulutukseni silmieni edessä ja pankkitililläni, alan miettiä mikä on johtanut minut tähän pisteeseen.

Olen huomannut olevani tunneshoppailija. Jos minulla on ollut huono päivä, olen palkinnut itseni jollakin uudella kivalla vaatteella. Samoin, jos koen, että olen tehnyt paljon töitä, olen antanut luvan hemmotella itseäni. Kierre on siis ollut loputon. Vasta nähdessä edessäni kaiken sen mihin olen tyydyttänyt huonon tai hyvän fiilikseni, olen tajunnut etteivät ne kuitenkaan lopulta tuoneet minkäänlaista tyydytystä. 

Tänä kesänä olen saanut aikaiseksi myydä pois kaikki vaatteet, joita en ole puolen vuoden sisällä käyttänyt. Nykyään huomaan käyttäväni vain niitä tiettyjä vaatekappaleita, joita on helppo yhdistellä toisiinsa. Tämä on saanut oman käyttäytymiseni kulutuksen suhteen muuttumaan. En enää osta alennusmyynneistä mitä tahansa, koska ”se on halpaa” vaan yritän miettiä harkiten onko minulla oikeasti tarvetta tälle vaatekappaleelle. Myös uutiset maailman hukkuvan kaikkeen paskaan, olen päättänyt suosia enemmän kirpputorien ja second hand -kauppojen valikoimaa. Shoppailun sijasta olen päättänyt käyttää nykyään rahani elämyksiin, joista jää muistoja elämääni eikä vain onnettomia kasoja kertyneenä lattialle.

Aino-Aileen Muukka