Myönnetään. En ole tiennyt, kuinka suuri ekoteko silakan syöminen on. Nyt tiedän.
“Silakkamarkkinoiden kalastajat nostavat vuosittain Itämerestä markkinoille myyntiin yli 16 000 kiloa silakkaa. Tämä saalis estää meren rehevöitymistä 64 miljoonan leväkilon verran. Helpoimpia tapoja, joilla jokainen voi vaikuttaa Itämeren rehevöitymiseen, ovat kalastaminen ja särkikalan syöminen”, tapahtuman verkkosivuilla valistetaan.
Silakanpyynti hidastaa Itämeren rehevöitymistä, koska kalan mukana vesistöistä poistuu fosforia. Syömällä suomalaista kalaa ympäristö kiittää – voimmehan puhua lähiruuasta. On kalan nauttimisessa taloudellinenkin hyöty: kun ostan suomalaista kalaa, raha jää kotimaahan. Valinnallani tuen kalastajan toimeentuloa.
Huoli huomisesta kuitenkin kuuluu kalastajien äänessä. Tänä päivänä elinkeino on kovilla, jatkajia ei ole. Korvaus ei vastaa tehtyä työtä, se ei kannata. Surullista.
Kun Kauppatorilla kävelee silakkamarkkinoiden aikaan, tuleekin väistämättä mieleen: miksei tällaista ole aina? Ainakin useammin kuin kerran vuodessa?
Kolera-altaaseen ankkuroituneet vanhat perinnepurjelaivat luovat merellistä tunnelmaa, ammattikalastajat pyyntialuksineen ja myyntikojuineen autenttista saaristolaishenkeä. Tapahtumalavaa ja haitarimusiikkia ei tarvita, houkutteleva tuote kyllä myy itse itsensä.
Kyse on vähän samasta kuin meidän suomalaisten sauna. Vasta hiljan olemme saaneet Helsinkiin Altaita ja Löylyjä. Miksi emme entistä enemmän brändäisi sitä kulttuuria, mitä meillä on, ruokaakin?
Eikö meillä voisi olla nakkikioskien rinnalla silakkakioskeja? Jos suola ja rasva on se juttu makkaraperunoissa, eikö voissa paistettu kala olisi aivan kilpailukykyinen? Tai Fish and Chips? Muikut kuuluvat olennaisesti kesäkaupunkien ja festareiden tarjontaan. Yhtä hyvin tätä suolaista herkkua voisi tarjota ympäri vuoden, vaikka koruttomana baariruokana dipin kanssa.
Kala tuntuu kuuluvan olennaisesti erikoistilaisuuksiin ja juhlapyhiin, ei joka kodin arkipöytään, niin, mikäli kalakeittoa, uunilohta, tonnikalaa ja kalapuikkoja ei lasketa. Miksi onkaan näin?
Kyse ei voi olla vain rahasta. Markkinoilla maistiaisia saa eurolla, säilöttyä silakkaa vitosella, kuumaa kalakeittoa kympillä. Lisäksi mukaan tarttuu väkisinkin vinkkejä kalan valmistamiseen itse. Kaupoissa ja kauppahalleissa kalaa on aika ajoin tarjouksessa, ja sitä voi pakastaa.
Halvimmalla pääsee, kun kalastaa itse. Silakanpyynti litkalla on nykyään jokamiehenoikeus onkimisen ja pilkkimisen tapaan. Vempeleen saa muutamalla eurolla, ja kalaa tulee Helsingissä helposti. Kuhaa, haukea ja ahventa saa virvelillä, siikaa pohjaongella. Useat kalat ovat parhaimmillaan yksinkertaisesti valmistettuna voissa paistaen, mausteena suola ja pippuri. Jos vielä opettelee fileoimaan, syöminen on helppoa ja ruodotonta. Tosin tuoreen paistetun silakan ruodot ovat niin pehmeät, etteivät ne tunnu missään. Tämä vapaa-ajan vinkkinä kaikille ihan vain siltäkin varalta, että koronakaranteeni iskee jälleen!
Toivottavasti me kaupunkilaiset saamme nauttia Stadin Silakkamarkkinoista pitkään – vielä seuraavatkin kolmesataa vuotta.
Kuva: Tua Sysimiilu
