Siinä se seisoo pienellä kumpareella valkopukuisena ja ryhdikkäänä. Olemus on koruton mutta yksinkertaisen kaunis; katseessa on jotain kirkasta ja toivoa herättävää. Syntyy myös mielikuva omanarvontuntoisesta vaatimattomuudesta: heti on selvää, että tässä ei ole herra vaan kaikkien palvelija – silti täynnä arvokkuutta ja ylpeyttä kutsumuksestaan. Syksyn riisumassa maisemassa, suojasään sulatettua nurmikon lumipeitteen riekaleiksi, kirkon valkea hahmo tuo mieleen kevään ensi airuen, lumikellon.


Aina ei Suomenlinnan kirkon kauneus ole ollut näin pelkistettyä. Nuoruusvuosinaan se tunnusti ortodoksista uskoa ja kantoi itsessään sen tunnusmerkkejä, esimerkiksi venäläistyylisiä liekkikupoleita. Nykyisen, kustavilaiseksi luonnehditun ulkoasunsa se sai Suomen itsenäistyttyä vuosina 1927-1929. Nuori valtio halusi poistaa kirkosta kaikki venäläiset piirteet, ja niinpä muotokieli muutettiin länsimaiseksi: muun muassa sipulikupolit ja ortodoksikirkoille tyypillinen ornamentiikka saivat väistyä. Ruotsalaisiinkin toki tahdottiin ottaa hajurakoa, ja niinpä Viapori-nimi muutettiin Suomenlinnaksi. Kaiken lisäksi kirkkoa kohtasi syvempikin identiteettikriisi uskontokunnan vaihtuessa luterilaiseksi.

Mitä jälkiä ortodoksinen menneisyys lienee jättänyt kirkon sielunelämään? Kuka tietää – ainakin voisi otaksua, että kokemukset olisivat synnyttäneet avarakatseisuutta ja halun ekumeniaan.

Suomenlinnan nykyinen kirkko rakennettiin vuosina 1850-1954. Ikää on siis kertynyt 165 vuotta – suomalaisella kirkolla tämä tarkoittaa kuitenkin vasta keski-ikäisyyttä. Rakennuksen suunnitteli pietarilainen arkkitehti Konstantin Ton. Ortodoksisen, ruhtinas Aleksanteri Nevskille omistetun kappelin rakentamisesta Viaporin Isolle Mustasaarelle oli päätetty periaatteessa jo vuonna 1809, heti Suomen siirryttyä Ruotsilta Venäjän alaisuuteen Suomen sodassa, ja ensimmäiset piirustukset laati Carl Ludvig Engel. Suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta kalleutensa takia paikkavalintaa lukuun ottamatta.

Toimintaan kirkko vihittiin elokuussa 1854. Yhä käytössä oleva kello valettiin Moskovassa; painoa sillä on kokonaista 6683 kiloa. Venäläisen kauden alussa ortodoksit kokoontuivat kotikirkossa, ja sitä ennen Viaporin sairaalassa toimi ortodoksinen pappi.

Kirkko muistaa

Suomenlinnan kirkko on nähnyt historiansa aikana monenlaista. Suomen hallinnollinen asema suhteessa muihin kansakuntiin on vaihtunut pariinkin otteeseen, on koettu sotia ja linnoituksen sisäisiä kapinoita ja todistettu vankileirien kurjuutta ja häpeää. Venäjän vallankumous on synnyttänyt jälkijäristyksiä myös Suomessa.

Paljon köyhyyttä, sairautta, kuolemaa ja muuta kärsimystä on kirkko kohdannut läheltä – toki myös tavallista elämää iloine ja suruineen. Varallisuus- ja elintasoerot ovat yhteisössä olleet suuret: samaan aikaan, kun ylin upseeristo on viettänyt ylellistä elämää runsaista pitopöydistä, taiteesta ja sivistysmahdollisuuksista nauttien, linnoituksen rivisotilaat ovat asuneet kasarmituvissaan hyvin ahtaasti ja askeettisesti, vailla yksityisyyttäkin – yhteiskunnan heikko-osaisimpien todellisuudesta puhumattakaan.

Viaporissa oli vankila sekä työleiri, jossa vankeja ja irtolaisia käytettiin halpana työvoimana; tapa periytyi Ruotsin vallan ajalta. Orjuuskaan ei ollut Viaporissa tuntematonta: joillakin venäläisillä perheillä saattoi olla palveluksessaan maaorjia.

Elämä oli Viaporissa venäläisellä kaudella (1808-1918) kansainvälistä ja monikulttuurista. Linnoituksessa puhuttiin lukuisia kieliä ja edustettiin monia uskontokuntia. Venäjän armeijassa palveli upseereita ja sotilaita paitsi kaikkialta Venäjältä, myös monista muista kansakunnista, esimerkiksi suomalaisia, balttilaisia ja puolalaisia. Viaporissa toimi myös suomalainen meriekipaasi.


Suomalaiset ja balttilaiset olivat enimmäkseen luterilaisia, Puolasta tulleet taas pääasiassa katolisia. Juutalaisia ja muslimejakin Viaporissa asui, sillä hekin olivat velvoitettuja asepalvelukseen (juutalaiset vasta vuodesta 1825 alkaen). Palvelusaika saattoi kestää jopa 25 vuotta. Kaikilla kirkko- ja uskontokunnilla oli Viaporissa paikka, jossa he voivat järjestää tilaisuuksia, joko oma tai vuokrattu. Juutalaisilla oli jo 1830-luvulla synagoga ja muslimeilla moskeija; katolisilla ei omaa pyhäkköä ollut.


Luterilainen seurakunta toimi Viaporissa jo Ruotsin vallan aikana, ja sillä tiedetään olleen useita kokoontumispaikkoja. Tilaa täytyi vaihtaa usein, sillä puurakenteiset talot paloivat herkästi. Kivestä rakennettua kirkkoa ei luterilaisilla ollut ennen nykyisen käyttöönottoa.

Viaporissa työskenteli venäläisaikana upseerien ja muiden sotilaiden lisäksi muun muassa matruuseja, kauppiaita, marketentteja (kauppiaita joilla ei ollut omaa myymälähuonetta), eri alojen käsityöläisiä, kirkkojen pappeja ja urkureita, sairaalan henkilökuntaa, renkejä, piikoja ja muuta palvelusväkeä sekä etenkin loppuvaiheessa myös opettajia.

Murheellisia naiskohtaloita

Koska monet Viaporissa työskentelevistä miehistä olivat perheellisiä, linnoitussaarilla eli myös suuri joukko naisia ja lapsia. Naisia toimi myös palvelustyttöinä, ja he löysivät usein Viaporista sulhasen. Lesket saivat jäädä alueelle asumaan, ja heillekin monesti löytyi uusi puoliso Viaporista. Kirkolle tämä kaikki tiesi tietysti ennen kaikkea häitä ja kastetilaisuuksia.

Viaporissa syntyi venäläiskaudella ainakin 6 262 ortodoksilasta – luku voi olla suurempikin, sillä osa kirkonkirjoista on kadonnut. Ortodoksisia häitä vietettiin samana ajanjaksona runsaat 1 500 kertaa. Alkuaikoina ortodoksit menivät yleensä naimisiin keskenään, sittemmin solmittiin paljon seka-avioliittoja.

Linnoitussaarilla liikkuneisiin naisiin liittyi myös murheellisia elämänkohtaloita. Osa Viaporin upseereista ja sotilaista tapasi vierailla Helsingin bordelleissa, ja siellä työskenteleviä naisia myös kävi Viaporissa. Osa bordellien naisista oli jopa värvätty Ruotsista varta vasten upseereita viihdyttämään. Naiset eivät tienneet, mikä heitä odotti: heille luvattiin töitä niin sanottuina buffettimamselleina – karu totuus paljastui vasta paikan päällä. On tilastoitu, että vuosina 1867-1872 tämän kohtalon olisi kokenut 261 naista.

Viaporissa toimi venäläisaikana monia kouluja. Jo 1700-luvulla aloittanut laivapoikakoulu jatkoi vuoteen 1826 asti. Venäjän armeija puolestaan perusti koulun tykkimiehille – siellä opetettiin kuitenkin myös lapsia. Jotkut yksityishenkilötkin tarjosivat opetusta, esimerkiksi katolisen papin sisar opetti puolalaisia lapsia korvauksetta tunnin joka päivä. 1800-luvun puolivälistä lähtien kouluja syntyi tihenevään tahtiin. Ensin niin sanottu herrasväen lasten koulu, sitten vapaan luterilaisen seurakunnan koulu Vallisaarelle ja vihdoin vuonna 1882 Viaporiin kaksi kansakoulua. Venäläinen kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1880 ja venäläisten upseerien tenaville suunnattu opinahjo 1896.

Monien lasten opintietä vaikeutti köyhyys. Lapsilla ei useinkaan ollut edes sopivia kouluvaatteita. Heidän auttamisekseen perustettiin Viaporissa vuonna 1877 naistenpiiri. Sen jäsenet järjestivät tukea sitä tarvitseville lapsille muun muassa hankkimalla lahjoituksia. Joululahjaksi lapset saivat Viaporissa valmistettuja vaatteita ja kenkiä. Eräs yhdistyksen anteliaimmista lahjoittajista ja sen kunniajäsen oli Aurora Karamzin.

Kirkon naapurustossa oli joukko venäläisten kauppiaiden omistamia kauniita puutaloja. Puodeissa myytiin elintarvikkeita ja monenlaisia talous- ja rakennustarvikkeita – kauppaa tosin oli lupa käydä ainoastaan varuskuntalaisten kanssa. Suurin osa tavarasta tuli Pietarista tai Tallinnasta; tuoretuotteet kuitenkin hankittiin lähiseuduilta. Kauppiaskorttelissa lähellä kirkkoa asui myös Viaporin panimon perustaja, ”kaljakeisari” Nikolai Sinebrychoff (1789-1848). Kirkon syntyhetkellä hän oli jo kuollut, mutta muisto eli vahvana Viaporissa ja erityisesti hänen entisessä talossaan. Nykypäivänä Sinebrychoffin kotia ei enää ole, mutta osa taloista nököttää yhä sievästi paikoillaan kirkkoa vastapäätä.

Ortodoksisen kirkon ja Sinebrychoffin perustamien juomatalojen yhteiselo lienee sujunut varsin sopuisasti. Alkoholin käyttö kuului slaavilaiseen kulttuuriin niin saumattomasti, että samat ihmiset kävivät molemmissa. Papitkaan eivät kieltäytyneet ryypystä. Toki meno kapakoissa saattoi joskus äityä liian villiksi ja johtaa jopa veritekoihin. Jotakin viinaan kohdistuvista asenteista kertoo sekin, että Viaporin kirkon tieltä siirrettiin yksi kapakka. Siis siirrettiin, ei vain purettu.

Kuolema oli Viaporissa tavallinen vieras Venäjän kaudellakin, eikä se katsonut ikää. Ortodoksiset kirkonkirjat kertovat, että suurin osa kuolleista oli nuoria miehiä. Osaksi tätä selittänee yhteisön ikärakenne ja Krimin sota, mutta merkittävänä syynä olivat myös erilaiset sairaudet. Nuorellakin iällä hautaan saattoivat viedä esimerkiksi tuberkuloosi, lavantauti, keuhkotulehdus, rokko, keripukki ja kolera. Viaporissa riehui useita koleraepidemioita 1800-luvun aikana. Tautien leviämistä edistivät puutteellinen ravitsemus ja hygienia, heikko juomavesihuolto ja asuminen ahtaasti vieri vieressä. Viaporissa ei ollut virallista hautausmaata, joten vainajat haudattiin Helsinkiin. Krimin sodassa (1853-55) kaatuneiden sotilaiden ja matruusien viimeinen leposija on Santahaminassa.

Krimin sodan mainitseminen saa Suomenlinnan kirkon palaamaan henkilökohtaisempiin muistoihin. Se kun joutui sodan pyörteisiin heti ensi töikseen: elokuussa 1855 ranskalais-englantilainen laivasto saapui Viaporin edustalle ja aloitti 46 tuntia kestäneen pommituksen. Asukkaita evakuoitiin turvaan Helsinkiin, syttyi lukuisia tulipaloja, rakennuksia tuhoutui, sotalaiva Rossija joutui ankaraan tulitukseen, ja Kustaanmiekalla räjähti valtava ammusvarasto. Varuskunnan sotilaita kaatui 51 ja laivaston matruuseja 11, minkä lisäksi lähes 300 ihmistä haavoittui. Linnoituksen tykistö oli vanhentunut ja puolustus siksi heikkoa – kuitenkin liittoutuneiden joukot lopulta katsoivat parhaaksi vetäytyä ja luopua yrityksestä vallata Viapori ja Helsinki.

Kirkkokin joutui pommituksen kohteeksi, vieläpä kesken ehtoollisen vieton, ja kärsi merkittäviä vaurioita. Ihmiset kuitenkin selvisivät vahingoittumattomina. Pommitusyönä eräs iäkäs upseeri näki unen, jossa Smolenskilainen Jumalanäiti -ikoni ilmoitti hänelle, että Viaporia ei valloitettaisi. Kun vihollinen sitten kaksi vuorokautta myöhemmin yllättäen perääntyi, tätä ikonia alettiin kunnioittaa linnoituksen suojelusikonina.

Kirkko katselee

Kirkon torniin asennettiin majakkalyhty vuonna 1929 muutostöiden yhteydessä. Majakka vilkuttaa neljä lyhyttä välkähdystä, mikä merkitsee morseaakkosissa H-kirjainta. H-kirjaimen kerrotaan tulevan sanasta Helsinki. Majakan valo kantaa kauas, sillä se loistaa korkeammalta kuin muut kollegansa Suomessa: 54,2 metrin korkeudella merenpinnasta.

Tornistaan kirkko katsoo ympäröivää maailmaa; Suomenlinnan saaria, mannerta ja rannatonta merta. Sen katse kiertelee hellästi pitkin Ison ja Pienen Mustasaaren, Susisaaren ja Kustaanmiekan rantoja. Niin paljon kauneutta, niin paljon muistoja. Välillä kirkko uneksii kaukaisemmistakin ajoista, jolloin se ei vielä ollut olemassa; niistä se on kuullut komendantin puutarhassa kasvavalta vanhalta tammelta. Lempeästi se silmäilee myös saaren asukkaita ja siellä vaeltavia matkustajia. Huokaakin kyllä välillä ihmisten toilailuille, ja joskus myös turisteja tuntuu olevan liikaa. Suomenlinnan luonnosta se on joskus huolissaan – onneksi siitä kuitenkin pidetään huolta.

Epilogi

Suomenlinnan majakka palvelee tänä päivänäkin merenkulkijoita ja lentoliikennettä. Sen valo tavoittaa myös monen rannalla kulkevan esimerkiksi Helsingin Kaivopuistossa tai Katajanokalla. Majakan tuttu tuikahdus pimeällä on kuin ystävän katse. Se tuntuu viestittävän: ”Kaikki hyvin valtakunnassa. Tai jos ei, niin ainakin reitti selvä.”

Tähtikirkas ilta joulukuussa 2019. Kaksi pientä tyttöä, parhaat ystävykset Maaria ja Henrietta, ovat kuulleet, että jos kirkon kiertää kaksitoista kertaa, voi nähdä kummituksia. He livahtavat salaa kodeistaan ja tapaavat Suomenlinnan kirkon pihalla. Hiukan pimeää peläten mutta silti lörpötellen ja nauraa tirskuen he lähtevät kiertämään taloa. Viisi kertaa he jaksavat kiertää; sitten alkaa väsyttää ja naurattaa. Äkkiä he huomaavat, että kirkon ovi on auki, ja puikahtavat sisään. Kirkossa on hämärää ja hiljaista. Tytöt muistavat, että siellä on seiminäyttely, ja silmien totuttua hämärään lähtevät etsimään sitä. Kohta löytyvätkin Jeesus-lapsi ja Maria ja Joosef ja aasi. Samassa tytöt huomaavat, että he eivät ole yksin. Käytävää pitkin heitä lähestyy pieni, vanhanaikaisiin vaatteisiin puettu resuinen poika, noin kymmenvuotias. Nimensä hän kertoo olevan Sergei Kusmin ja että hän on kotoisin Venäjältä kaukaisesta Jaroslavin kuvernementista. Rutto on surmannut kaikki muut kotikylästä, ja siksi hän on matkustanut tänne asti ainoan lähisukulaisensa luo. Nyt hän on asunut Viaporissa jo muutaman vuoden ja poikennut kirkkoon tuomaan ruusua. Krimin sotahan on juuri ohi, ja hän on hengissä ja Viapori vapaa! Tytöt tuijottavat häntä jähmettyneinä pystymättä äännähtämäänkään. Sitten poika kävelee seimen luo ja laskee oljille punaisen ruusun.

”Herätys! Mitä te lapset täällä teette tähän aikaan?” kuuluu yhtäkkiä karjaisu, ja Maaria tuntee jonkun ravistelevan häntä kevyesti hartioista. On varhainen jouluaamu, ja suntio on tullut valmistelemaan kirkkoa jumalanpalvelusta varten. Tilaisuus alkaa parin tunnin kuluttua. Tytöt tajuavat, että he ovat nukahtaneet kirkkoon. ”Se olikin siis vain unta”, he ajattelevat, yhtä aikaa sekä pettyneinä että helpottuneina. Samassa he huomaavat seimessä hehkuvanpunaisen ruusun. ”Voisin vannoa, että tuo ei ollut tuossa eilen”, he supisevat kiihkeästi toisilleen. Mutta ehkä he vain eivät hämärässä erottaneet kukkaa.

Kotona Henrietta kysyy isältään, tietääkö tämä ketään Sergei Kusminia. Isä ihmettelee kysymystä mutta kertoo, että sellainen henkilö on todella elänyt. Tarina hänestä löytyy kirjasta ”Kohtalona Suomenlinna”. Isä kaivaa kirjan hyllystä ja lukee, että Sergei on tullut Suomeen Venäjältä Jaroslavin alueelta jäätyään orvoksi kotikylässä raivonneen ruton takia. Krimin sodan aikoihin hän on ollut kymmenvuotias.

Untako vain?

Historiatiedot perustuvat seuraaviin teoksiin:

Eerikäinen, Liisa et al.: Viaporista Suomenlinnaksi. Multikustannus Oy. Helsinki, 2006.

Lindström, Ida & Tiirikka, Marjo: Kohtalona Suomenlinna. Linnoitussaaren historian salatut elämät. Into Kustannus Oy. Helsinki, 2016.