Sata kilometriä. Se on kovin pitkä matka kävellen, mutta lentäen erittäin lyhyt. Mikä muuttuu oleellisesti sadassa kilometrissä? Lapissa ei muutu paljoakaan, mutta Helsingistä poistuessa muuttuukin jo todella paljon. Vain viisitoista kilometriä Helsingin rautatieasemalta ja alkaa lande, tuo kehä kolmosen jälkeinen erämaa. Näin minulle kerrottiin. Sata kilometriä Helsingistä ja olemme Hämeenlinnassa.
Mikä sitten muuttuu niin oleellisesti? Ensimmäisenä mieleen tulee ihmisten ystävällisyys tuntemattomia kohtaan. Mielestäni Hämeenlinnasta ja Hämeestä yleisestikin löytyy ystävällisempää väkeä. Tämän saa huomata esimerkiksi vieraillessaan ravintolassa kotonani Hämeenlinnassa ja ruokaillessaan Helsingissä. Hämeenlinnassa tarjoilijana toimi hymyilevä nuori mies, joka oli ystävällinen ja muistaa käytöstavat. Helsingissä minua palveli nuori nainen, jota ei selvästikään kiinnostanut pätkääkään minulle tarjoilu. Hän ei hymyillyt, puhui vain pakolliset opetetut lauseet ja tilauksen saatuaan hän poistui sanomatta sanaakaan. Annoksen saapuessa kotipuolessa tarjoilija saapui kohdalleni, asetti lautasen eteeni ja kertoi, mitä annokseni sisälsi ja toivotti hyvää ruokahalua. Helsingissä tarjoilija vain toi lautasen eteeni ja kerkesi poistua sanaakaan sanomatta, ennenkuin kerkesin pyytää lisää juotavaa. Ymmärrän, että tilanne ei ole joka ravintolassa sama, eikä edes tarjoilijalla sama, kaikilla on huonoja päiviä. Mutta tuntuu, että ravintolaa valitessa valitsen aina sen ravintolan, jossa tarjoilijalla on huono päivä. Johtuneeko tämä minun huonosta tuurista, vai onko Helsingissä tämä yksinkertaisesti niin paljon yleisempää?
Ihmisten ystävällisyyttä tuntemattomia kohtaan ei voi tietenkään mitata vain sen perusteella, onko ravintolassa saanut minkälaista palvelua. Tilanne tuntuu toistavan itseään kaikissa arkisissa tilanteissa. Miten kaupan kassatyöntekijä tervehtii, tai ei tervehdi. Miten bussikuski tervehtii, tai ei tervehdi. Miten tuntemattomalle ovea pidellessä kuulee kiitoksen, tai ei kuule. Tuntuu, että sosiaaliset tilanteet ovat helsinkiläisille ahdistavia, tai sitten niitä pyritään välttämään jostain muusta syystä.
Kiire. Kiire junaan, kiire metroon ja kiire bussiin. Tämän jälkeen kiire juosta sinne, mihin ikinä onkaan matkalla. Tämä herättää minussa kysymyksen eikö pääkaupungissamme osata aikatauluttaa elämää? Ymmärrän, että silloin pitää juosta, kun on kiire. Vihaan itsekin myöhästymistä, niin omaa myöhästymistä kuin muidenkin myöhästelyä, mutta tämän takia minä aikataulutan elämääni niin, etten joudu juoksemaan. Minä en saata itseäni tilanteeseen, että joudun juoksemaan metroon. Jos metroon joutuu juoksemaan niin se tarkoittaa, että et kerkeä odottamaan kolmea minuuttia. Jos kiireessä on kyse kolmesta minuutista, on aikataulutus ollut jo lähtökohtaisesti perseellään. Tähän sopii sanonta, että olisit lähtenyt viisi minuuttia aikaisemmin, niin ei tarvitsisi juosta.
Vai onko kiire vain tapa? Tänään todistin nuoren pariskunnan juoksevan ohitseni metroon samalla tönien muita pyytämättä anteeksi. Minä odotin tuon karmaisevan pitkän kolmeminuuttisen seuraavaan metroon. Rautatieasemalla pariskunta istui ja odotti junaa, joka ei ollut vielä edes saapunut. Tämä tiivistää hyvin ajatukseni, ihmiset Helsingissä ovat töykeitä ja kiireisiä, eikä siihen tunnu aina edes tarvitsevan syytä.
