Kasvavalla ihmisellä on tavallisesti paitsi ihanteita, myöskin tietynlaisia naiiveja illuusioita ympäröivästä todellisuudesta. Tiedättehän: että Dumbledore on hyvä ja oikeudenmukainen. Että paha saa palkkansa ja hyvä palkankorotuksen. Että ihmisillä on siivet ja rakastavaisilla luvattu maa.
Että kun haluaa syystä tai muusta tavoitella toista ihmistä matkapuhelinpäätelaitteensa välityksellä, tämä kyllä vastaa ja yhteys pääsee muodostumaan.
Lankapuhelimia ja matkapuhelinpäätelaitteita
Kuulun sukupolveen, joka kasvoi sometta ja älylaitteitta. Jos ihmisen halusi tavoittaa, hänen lankapuhelinnumeronsa piti veivata puhelimen valitsinkiekolla, odottaa, että hänen pelottava iso- tai ärsyttävä pikkuveljensä vastasi puhelimeen, ja hyvällä tuurilla lopulta saada haluttu henkilö langan päähän. Vaihtoehtoisia kommunikaatiotapoja olivat ovikellon soittaminen tai kirjepostin lähettäminen. Ainakin meidän kylällä homma toimi niin, että soivaan puhelimeen vastattiin ( – tietämättä, kuka toisessa päässä edes oli. Millainen riski!). Ovikellon soidessa ovi avattiin. Saapuneeseen kirjeeseen vastattiin.
Poikkeuksen tähän sääntöön tekivät ne häiriköt, jotka haluttiin – yleensä melko raskain ja pätevin perustein – sulkea omasta elämästä mahdollisimman totaalisesti. Luurin lyöminen korvaan oli solvauksena sanoinkuvaamaton.
Matkapuhelimet yleistyivät ollessani lukioikäinen. Sosiaalinen maailma mullistui: ihmisen saattoi saada kiinni myös tämän ollessa muualla kuin omassa kotiosoitteessaan! Soittajan henkilöllisyyden saattoi saada tietoonsa jo ennen vastaamista! Ja edelleen: toiselle matkapuhelinliittymän haltijalle saattoi lähettää lyhyitä sähköisiä viestejä, suoraan hänen kännykkäänsä – eli minne tahansa!
Alituisesti joka paikassa
Nykyaikana pääsääntöisesti kaikki ovat kaikkien tavoitettavissa kaiken aikaa, kaikkialla. Ihminen, jolla ei ole sometilejä tai – luoja paratkoon! – älypuhelinta, on ällistys ja poikkeuksen vahvistava sääntö.
Samaan aikaan käytöskoodistossamme on tapahtunut jotain, josta minä en saanut muistiota. Ilmeisesti puhelimen avulla ei enää ole tarkoituskaan saada mitään valmiiksi: tapaamisia sovittua, tietoa välitettyä, asioita järjestettyä.
Toinen vaihtoehto on, että koko universumi on siirtynyt käyttämään yksinomaisena kommunikointikeinonaan teini-iästä tuttua mykkää minimipalautetta: olkien kohauttelua tai silmien pyörittelyä. Harmillista, että nyökkäykset ja käsien levittelyt eivät välity Whatsappilla, jos niitä ei jaksa edes naputella hymiöksi.
(Enkä tässä yhteydessä epätoivoon suistumiseni välttääkseni halua edes puuttua Tinderlandiaan ja sen hämäriin sivupolkuihin.)
Minä en halua elää tällaisessa maailmassa. Haluan, että saan viestissä esittämääni kysymykseen vastauksen. Haluan voida sopia täsmällisiä tapaamispaikkoja ja -kellonaikoja. Haluan, että kertomaani henkilökohtaiseen sattumukseen reagoidaan, edes virne-emojilla. Haluan tuntea, että vastaanottavassa päässä on ihminen, jossa viestini herättää tunteen, ajatuksen ja tarpeen toimia.
Jos tämä tuntuu sinusta vaatimuksena liialliselta, haluan tietää, millä taikametodeilla sinä elämääsi hallinnoit. Paljasta salaisuutesi ja lupaan, että lakkaan piinaamasta sinua tavanomaisin keinoin!
teksti: Kata Salaspuro
Artikkelikuva: Pxhere
