Tuire Korhonen, 28, työskentelee kutsumusammatissaan. Hänen työpaikkansa on Meilahden tornisairaalan neurologisella akuuttiosastolla sairaanhoitajana. Hän kertoo hoitoalan kiinnostaneen häntä nuoresta iästä asti.
-Kummitäti on pitkän linjan psykiatrinen sairaanhoitaja, hän oli mun esikuva silloin ja on edelleen. Hän on sellainen vahva ja vakaa nainen ja ehkä oon liittänyt sellaisen vakauden ja rauhallisuuden siihen koulutukseen ja työhön.
Kuitenkin ura lukion jälkeen vei Korhosen matkailualalle ja hän kouluttautui restonomiksi. Omien sanojensa mukaan silloisessa elämänvaiheessa tuntui, ettei hänestä ollut lukemaan psykologiaa ja asiakaspalvelu tuntui sen sijaan luontevammalta ajatukselta.
-Tuntui, että siinä vaiheessa ei ollut tarpeeksi vastuullinen hoitotyöhön, hän hymähtää.
Käännekohdassa
Kun restonomiopinnot päättyivät, hän huomasi, ettei ollut onnellinen kyseisessä työssä. Asiakaspalvelu ei tuntunutkaan luontevalta uralta pitkällä tähtäimellä. Siinä vaiheessa hän päätti lähteä tavoittelemaan haaveilemaansa uraa hoitoalalla ja haki opiskelemaan sairaanhoitajaksi LAB:iin, jonne pääsi sisään ensi yrittämällä. Hänestä tuntui, että oma juttu oli löytynyt.
Opintojen aikana Tuire teki työharjoittelujaksoja muistisairaiden parissa sekä laboratoriotyössä. Neurologisen hoitotyön pariin hän sanoo päätyneensä sattuman kautta. Kun paikkakunta vaihtui Rovaniemelle viimeisen opiskeluvuoden ajaksi, harjoittelupaikkoja olikin tarjolla aikaisempaa paremmin. Hän oli aloittamassa viimeistä työharjoitteluaan Lapin Keskussairaalassa, joka kuitenkin valitettavasti peruuntui. Silloin opinto-ohjaaja ehdotti, että Korhonen voisi tehdä gerontologisen hoitotyön harjoittelun neurologisella vuodeosastolla.
Uusia haasteita, uusia unelmia
-Neurologia ei ollut ennestään tuttua, sillä neurologisia sairauksia käytiin koulussa läpi hyvin vähän.
Neurologisten potilaiden hoito osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja jakso jäi mieleen positiivisena kokemuksena. Valmistuttuaan ja elämäntilanteen jälleen muuttuessa hän alkoi katsella alan kesätyöpaikkoja Helsingistä, josta paikka löytyi neurologisen puolen vuodeosastolta Meilahdesta.
-Mä ajattelin aluksi, että se on liian haasteellinen paikka enkä edes hae sinne, ja suljin koneen. Sitten meni kymmenen minuuttia ja totesin että hitto, kokeillaan! Ja sillä tiellä ollaan edelleen, hän naurahtaa.
Hän nimeää itsensä kehittämisen rajattomat mahdollisuudet parhaaksi asiaksi alallaan. Myös tieto siitä, että vaihtoehtoja erikoistumiseen on runsaasti, on positiivista. Voimia antaa myös potilastyö ja vilpitön kiitos tehdystä työstä suoraan potilaalta motivoi. Hoitotyö ei myöskään ole vailla haasteita. Esimerkiksi omaisten olettamukset läheisen hoidosta ja potilailla oman sairauden kieltäminen tai lääkevastaisuus ovat tilanteina raskaita. Omalle kohdalle mitään hengenvaarallisia kömmähdyksiä ei ole onneksi sattunut, Tuire kertoo.
-Oon todella kiitollinen, että kollegojen puoleen voi aina kääntyä eikä yksin tarvitse jäädä
Tulevaisuudessa Tuire haaveilee kartuttavansa työkokemustaan sairaanhoitajana. Mielessä siintää myös psykoterapeutin pätevyys.
Kuvat ja teksti: Iida Nousiainen
