Elän juuri elämäni parasta aikaa, nimittäin ruuhkavuosia, jossa multitaskaan asioita, hoidan lapset, hoidan koirat, yritän olla hyvä puoliso, opiskelen uutta ammattia ja vielä yritän tienata rahaa yrittäjänä siinä sivussa.
Vai onko tämä sittenkin painajaista, josta toivoisi heräävänsä pirteänä?
Välillä sitä tosiaan toivoisi, että heräisi pirteänä, varsinkin viime yön jäljiltä, jolloin nukuin kaksi tunti lapsen sairastumisen vuoksi. Olisi hienoa, että elämä ei olisi niin aikataulutettua, kerkeäisi itsekin harrastaa, saisi nukkua (edes viikonloppuna), ja arki vain rullaisi jotenkin sulavammin eteenpäin.
Viikot tuntuvat vierivän vauhdilla eteenpäin ja lapset kasvavat silmissä, mutta toisaalta tuntuu, että aika matelee ja toivoisi lasten olevan jo isompia.
Onhan minulla myös toki puoliso, joka hoitaa oman osuutensa tästä oravanpyörästä, mutta tunnustan, että olen se tyyppi, joka pitää ohjat omissa käsissä, jotta asiat menisivät juuri niin kuin suunnittelen ja ettei mikään asia vain unohtuisi tai lapsilla ei olisi vääriä kenkiä päiväkodissa.
Voin vannoa, että suurin osa perheen äideistä on niitä, jotka pitävät ne ohjat käsissään ja eivät anna puolison ottaa vastuuta kaikista asioista. Miksi me äidit väsytämme itsemme ruuhkavuosien vuoksi, jos on puoliso, joka voisi auttaa ja ottaa osan arjen asioista hoitaakseen?
Kaatuuko maailma siihen, jos lapsella olisi ne väärät kengät päiväkodissa tai jos joku juttu ei nyt mene juuri niin kuin on suunnitellut? Ei varmasti kaadu.
Me äidit yleensä vaadimme itseltämme aivan liikaa asioita, yritämme olla täydellisiä, ettei kukaan vaan pääse kommentoimaan mitään negatiivista.
Olen kateellinen puolisolleni siitä, että hän ottaa kaikki asiat rennommin, eikä näytä juurikaan stressaavan turhista. Luulen kyllä, että hän on tottunut siihen, että hoidan suurimman osan asioista ja ei sen takia päätään vaivaa turhilla asioilla. Myönnän, että voisin sysätä vastuuta enemmän puolisolleni ja saisin hiukan arjen taakkaa kevennettyä. Täytyy kyllä ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella asiaa.
Kuitenkin suurimman osan ajasta, rankasta arjesta huolimatta en vaihtaisi päivääkään pois ruuhkavuosista. Ajatus siitä, että muutamien vuosien päästä tämä kaikki on ohi ja stressi helpottaa, se pelottaa. Haikeaa ajatella, että lapset eivät ole niin kiinni minussa, ei tarvitse muistaa miljoonaa asiaa, eikä tarvitse juosta pää kolmantena jalkana joka paikkaan. Mitäs sitten teen? Se on taas uusi elämänvaihe ja siinä opittavaa varmasti paljon.
Nyt kuitenkin aion nauttia tästä ihanan kamalasta elämänvaiheesta ja halaan lapsiani, ehkä vähän myös puolisoa, kun menen kotiin.
Muistutan itselleni, että ei elämä ole niin vakavaa!
