“Jos vain jaksetaan pari kuukautta olla kotona, niin tämä menee kyllä ohi!” Tällaisia lauseita oli kahdeksantoista kuukautta sitten kaikki entisen ammattini some- ja viestimediat täynnä. No toisin kävi ja hallituksen ja eritoten ministeri Krista Kiurun suurista lupauksista huolimatta valoa tunnelin päässä on vaikea nähdä. Ministeriön ja ministereiden loputon turhien lupausten tulva alkaa tuntua jo aika koomiselta. Tähän, kun lisätään vielä avi:n ja eduskunnan välisen informaation kulun hitaus ja päätöksenteon epäjohdonmukaisuus, saadaan aikaiseksi tilanne, jossa oikeastaan kukaan ei enää tiedä mistään mitään.
Viimeisen vuoden aikana on ollut mahdotonta olla muodostamatta negatiivisia mielipiteitä joko hallituksen tai yksittäisten ministerien toiminnasta. Vaikka tuntuu yhtä absurdilta ajatukselta kuvitella ymmärtävänsä pandemia-ajan poliittisen päätöksenteon vaikeutta, koronarokotteiden toimivuutta tai niihin liittyviä vaaroja. Meillä on silti kaikilla jonkinlainen mielipide kummastakin. Eritoten tapahtuma-alan työntekijöillä.
Viime vuoden lopulla, kun julkisuuteen tuli laskelmia siitä, kuinka isosta bisneksestä tapahtuma-alan ja sen sidosryhmineen on kyse nimittäin 900 milj. vuodessa. Tuntui todella erikoiselta, että hallituksen reagointi asiaan ei tuntunut muuttuvan suuntaan eikä toiseen.
Vuoden vaihteessa keskustelu alkoi kuitenkin siirtyä siihen suuntaan, että kesällä saadaan vihdoin palautettua edes jossain määrin toimintoja, joista yli 300000 ihmisen elinkeino on kiinni. Ajatus kasvoi eritoten alan piireissä ja alkoi jo tuntua siltä, että vielä on toivoa, kun elokuussa saadaan rokotuskattavuus tarpeeksi korkealle.
Toisin kuitenkin kävi. Avi antoi elokuun 2021 alussa jälleen määräyksen jonka nojalla kaikki yli 50 ihmisen tapahtumat oli pakko perua. Tämän määräyksen tiimoilta myös nousi esille todellisuus tilanteesta näistä päättävien elinten, kuten hallituksen ja avi:n olemattomasta yhteisymmärryksestä tai edes informaation jakamisesta. Muistan lukeneeni useamman alan ihmisen päivityksiä pohjalta “Avi käskee ja hallitus vikisee”.
Kaikesta tästä herää näistä asioista vähän tietävälle kysymys siitä, olenko luonut 13 vuoden uran alalla, joka ei kiinnosta ketään. “Menisitte oikeisiin töihin”.
No mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Onko kulttuuri turhaa? Vain harrastus vai voisiko olla niin, että ala, jonka toiminnoista suuri osa perustuu freelancer-työhön, oli helpoin kyykyttää ja saada tilanne näyttämään siltä, että hallitus, avi ja muut päättävät elimet ottavat vallitsevan pandemian kaaoksen tosissaan. Tällä nyt tehdään tälle viinanhuuruiselle kansalle selväksi se, että viinat juodaan kotona ja Janne Kataja näköradiosta täytyy riittää uhrauksena viihteen alttarilla.
Onko tähän nyt sitten olemassa mitään ratkaisua? No on varmaan, mutta se on kätkeytynyt jonnekin kaikkien noiden isojen ja vaikeasti ymmärrettävien sanojen ja asiatekstien alle.
Aivan, kuten huumepoliisi Jari Aarnion tynnyrijutuissa, jos yksi on mahdollinen, toinen ei voi olla ja jos taas toinen on mahdollinen, missään ei ole mitään järkeä.
Itse katson nyt tilannetta onnellisesti opiskelijan näkökulmasta ja surullisena luen, kuinka vanhat kollegani yrittävät pysyä liitoksissaan. Toivottavasti joku jossain kuulee ja ymmärtää heidän hätänsä ja tekee sen mihin hallitus, kulttuuriministeri, avi eikä yksikään asiaan vaikuttava elin ole pystynyt ja lopettaa näiden ihmisten kiduttamisen. Kahdeksantoista kuukautta jatkuneen kiirastulen.
Akseli Nummela
