Olin kahdeksanvuotiaana ensimmäisen kerran palavan rakastunut. Rakkauden kohteena oli niinkin vaatimaton henkilö kuin Michael Jackson. Ensimmäiset itkupotkuraivarit vedin hyvin pian tunnustettuani rakkauden äidilleni. En voinut ymmärtää, miksi en saanut lähteä Jacksonin Neverlandiin. Jo nuorena siis opin pettymään, kun kyse on rakkaudesta. Enkä varmasti ole ainoa.
Nyt emme puhu himosta tai ihmisen normaalista lisääntymisvietistä, vaan järjettömästä rakkaudesta. Rakkaus ei ole järjellä selitettävä asia, eikä tämän takia myöskään säädeltävissä. Rakkaus nostaa, parantaa, pelastaa, mutta myös tuhoaa kantajansa. Rakkaus pettää useammin kuin yllättää positiivisesti. Rakkaus muuttaa tavallisen tallaajan jumalaiseksi hahmoksi pään sisällä. Rakkaus saa ihmisessä aikaan asioita, jotka vaikuttavat pähkähulluilta ulkopuolisen silmin. Rakastuminen aiheuttaa pakkomielteistä ajattelua sekä heikentää itsehillintää. Rakkaus voi muuttaa mukavankin ihmisen psykopaatiksi. Nykyajan sosiaalinen media auttaa armottomaan stalkkaamiseen ja toisen liikkeiden kyttäämiseen, ilman että toista fyysisesti tarvitsee seurata.
Miksi silti pettymyksistä huolimatta etsimme elämäämme rakkautta ja hyväksyntää? Sydänsuruista yli päästyä uskottelemme rakkauden muuttavan meidät. Korjaavan meidät. Antavan jonkinlaisen täydennyksen ihmisyyteemme. Ihmisen aivot janoavat huomiota, läheisyyttä ja huolenpitoa. Ihmiset, jotka uskottelevat muille haluavansa olevan yksin, ovatkin ne katkerat, jotka itkevät itsensä uneen haaveillessa oman elämänsä pelastajasta. Ja se näkyy. Lohduttomat yksin olevat ravaavat jatkuvasti ulkona treffeillä, pistävät itsensä toistuvasti likoon ja poikkeuksetta pettyvät. Lopulta he naurahtavat, samalla keräten sydämen rippeitä ja lähtevät kohti uusia pettymyksiä. Runoilija ja kirjailija Charles Bukowskin kiteytti tämän ajatuksen yhteen lauseeseen “Love breaks my bones and I laugh” .
Surulliset rakkauden etsijät uskottelevat jokaisen vastaan tulevan olevan “se oikea”. He hyppäävät suoraan syvään päätyyn ja sotkevat tunteensa liian nopeasti peliin ja viimeistään tässä vaiheessa pelästyttävät mahdolliset kumppanit pois. Suomalaisilla olisikin parempi kuikuilla vakkari baarin kulmapöydästä ensiksi useampi kuukausi ennen kuin lähestyy potentiaalista rakkauttaan. Kun aika on kypsä, voisi vaihtaa muutaman kiusallisen sanan. Viikkojen edetessä vaihtaa numerot. Jutella useampi kuukausi tekstiviesteillä, ehkä muutaman kerran puhelimessa. Sopia treffeistä läheisessä pitseriassa. Syventyä tunteisiin ja sopia useampia tapaamisia. Kenties viikonloppuretki mökille. Ja tämän kuukausia kestäneen seikkailun jälkeen kuulla toisen toteavan, ettei nyt “nappaa”.
Jos kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta löydät jonkun, jonka kanssa tunteet kohtaavat, on pahin vasta edessä. Toinen oppii tuntemaan sinut enemmän kuin kukaan muu ja tietää tällöin, mistä napeista painaa, jotta onnistuu satuttamaan. Niin karulta kun se kuulostaa, rakkaimmat satuttavat eniten.
Rakkaus on paskaa ja se satuttaa. Kukaan itseään kunnioittava ihminen ei ryhtyisi moiseen. Onneksi moni meistä pitääkin sisäisestä itsemurhasta kuukaudesta toiseen.
Roosa Viitanen
Kirjoittaja on toistuvasti rakastunut pessimisti.
(Artikkelikuva: Creative Commons)
