Millaisia ajatuksia kirjoittaminen herättää? Äidinkielen tunnit ovat antaneet pohjan monen suomalaisen käsitykselle kirjoittamisesta. Ala-asteella opettelemme tuottamaan viivoista kirjaimia, kirjaimista sanoja ja sanoista lauseita. Yläasteella näitä lauseita hyödynnetään lukuisiin tarinoihin ja esseevastauksiin. Lukioon lähtijät pääsevät lopullisen kirjallisen haasteen pariin kohdatessaan äidinkielen pakolliset ylioppilaskirjoitukset, jotka määrittävät, onko riittävän sivistynyt painamaan valkolakin päähänsä. Oma kokemukseni äidinkielen parissa on lähes aina ollut positiivinen. Olen saanut opetella ilmaisemaan itseäni kirjallisesti hyvien opettajien kanssa, jotka ovat tukeneet minua tilanteessa kuin tilanteessa. Tiedän kuitenkin, ettei kokemukseni ole yleinen.
Oppiaineena äidinkieli eroaa merkittävästi esimerkiksi historiasta, matematiikasta tai kemiasta. On eri asia saada kritiikkiä väärinkäytetyistä fysiikan kaavoista kuin esseestä, jossa tuo esille omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Moni lähipiirissäni kokee tulleensa väärinymmärretyksi äidinkielen tunneilla, minkä seurauksena he ajattelevat kirjoittamisen olevan hankalaa, pakollista ja jopa epämiellyttävää. Akateemisessa ympäristössä painopiste keskittyy helposti kielioppiin ja sen oikeellisuuteen, vaikka kirjoittamisen maailma on paljon laajempi kokonaisuus. Kirjoittaminen on nimittäin sekä väline että tapa ilmaista omia ajatuksia, mielipiteitä ja tunteita. Kieliopin merkitystä ei pidä tietenkään väheksyä. Olisihan kirjoittaminen ilman sitä kuin jalkapalloa ilman sääntöjä. Silloin, kun rivien välissä on tunteita, ollaan herkällä alueella.
Äidinkielen opettajien stereotypia on tiukka ja kuivahko virheiden metsästäjä, joka vaatii kaikilta virheetöntä kielioppia sekä antiikin filosofin tasoisia ajatuksia. Jos tälle tasolle ei pääse, punakynä tylysti tuomitsee kykenemättömäksi yksilöksi. En yhtään ihmettele, etteikö tällainen aiheuttaisi vihasuhdetta kaikenlaista kirjoittamista kohtaan. Opettajien vastuu on sanoinkuvaamattoman suuri. Kannustava opettaja auttaa oppilasta löytämään oman potentiaalinsa, kun taas välinpitämättömyys oppilaita kohtaan saa heidät epäilemään omia taitojaan. Myös kirjoittamisen kaksiulotteinen luonne pitää huomioida arvioinnissa. Opettajien pitää osata tehdä rajanveto rakenteen ja kieliopin korjaamisen ja ihmisten ajatusmaailman tuomitsemisen välillä. Ilman positiivisia kokemuksia aiheutetaan vain pelokkaita yksilöitä, jotka eivät uskalla ilmaista ajatuksiaan.
Kirjoittaminen ei ole tärkeää vain sen takia, että voi pärjätä paremmin ylioppilaskirjoituksissa. Ei myöskään hauskojen kuvatekstien, ei työhakemusten eikä kauppalistojen tekemisen takia. Kirjoittamalla oppii ajattelemaan.
Artikkelikuva: (pxhere.com)
