Vuonna 1867 rakennettu kahvila-ravintola Kappeli on edelleen Helsingin suosituimpia kesäravintoloita.

Vuonna 1867 rakennettu ravintola Kappeli sijaitsee Helsingin sydämessä Esplanadilla. Tämä kahvila-ravintola toimi jo 1800–1900-lukujen taitteessa taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien keskuksena­. Kappelin sisällä totisesti kokee olevansa keskellä suomalaista kulttuurihistoriaa.

Edelfeltiä keittiössä

Kappelin kahvilaa hallitsee kuvanveistäjä Väinö Aaltosen (1894–1966) tekemä pronssipatsas Muusa, joka on peräisin 1920-luvulta.

Kappelissa historia huokuu kaikesta ­– rakennuksen seinistä, katosta ja lattiasta, sen pienistäkin yksityiskohdista. Esimerkiksi Kappelin kahvilaa koristaa Väinö Aaltosen 1920-luvulla tekemä pronssipatsas Muusa ja kahvilan seinillä on Birger Kaipiaisen 1940-luvun keramiikkatauluja. Ylipäänsä ravintolassa näkyy monia vanhoja valokuvia Helsingistä ja pöydillä lojuu näköislehtiä vuosikymmenten takaa. Kappeliin kuuluu kahvilan lisäksi ravintola- ja baariosiot, joissa on myös runsaasti suomalaista taidetta 150 vuoden ajalta.

Kappelin kahvilassa on useita muotoilija Birger Kaupiaisen (1915−1988) tekemiä keramiikkatöitä, kuten tämä Tanssivia pareja (1948).

Kuitenkin Kappelin ehkä suurin aarre on sellainen, josta harvat ovat edes tietoisia. Se on Albert Edelfeltin 1870-luvulla maalaama teos Gambrinus, Satukuningas ja oluen keksijä. Syy teoksen tuntemattomuuteen on se, että teos on maalattu suoraan yhteen ravintolan kannatinpilareista. Kyseinen pilari kuitenkin sijaitsee Kappelissa tapahtuneiden asetelmamuutosten takia nykyään ravintolan keittiössä ja siis poissa suuren yleisön silmistä. Muutenkin Kappelia on vuosien saatossa laajennettu niin, että se sisälsi alun perin vuonna 1867 ainoastaan nykyisen baarin ja keittiön, ja nykyisin Kappelille tutunomaisen ilmeen antavat lasikatoksiset kahvilan ja ravintolan osiot valmistuivat vasta vuonna 1891.

Yksityiskohta Albert Edelfeltin (1854–1905) 1870-luvun teoksesta Gambrinus, Satukuningas ja oluen keksijä. Tämä Kappelin aarre löytyy eräästä kannatinpilarista, joka sijaitsee nykyisessä ravintolan keittiössä, piilossa suurelta yleisöltä.

Kappelin kummitus

Kappelin historiaa esittelee nykyään vuoropäällikkönä toimiva Mia-Marie, 43. Hän hymyilee leveästi ja kertoo työnsä asiakkaiden parissa olevan itselleen erittäin mielekästä:

– Olin talossa kesätöissä jo 2000-luvun puolivälissä ja rakastuin tähän taloon, sen henkeen. Minuun vetoaa tämä historia ja atmosfääri, kaikki mitä täällä on tapahtunut ja joka päivä edelleen tapahtuu. Ja joka päivä on erilainen. Ihmiset tulevat tänne pienten ja suurten asioiden kanssa. Ja sitten he lähtevät, ja katsovat minuun tyytyväisinä. Silloin minulle tulee sellainen olo, että yes, juuri tämän takia teen tätä hommaa.

Mia-Marie kertoo Kappelin henkilökunnan sisällä kiertävästä legendasta, Kappelin kummituksesta, joka on identifioitu Josef Wolontiksen hengeksi. Liettualaissyntyinen Wolontis omisti Kappelin vuosina 1883–1904. Juuri Wolontis muovasi Kappelista kaupungin suosituimman kesäravintolan, jota taiteilijatkin suosivat. Menestyksen reseptejä olivat muun muassa oluen jäähdytyskone, joka takasi kesälläkin kylmän huurteisen, sekä Kappelin eteen rakennettu soittolava, jonka orkesteri viihdytti asiakkaita. Eräänkin tarinan mukaan Juhani Aho, Eero Järnefelt, Eino Leino, Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius olivat istuneet tapansa mukaan Kappelissa ryyppäämässä. Sibelius oli kuitenkin joutunut lähtemään säveltämään pariksi päiväksi Tukholmaan. Palattuaan Kappeliin oli sama porukka ollut edelleen koolla ja joku taiteilijoista oli vielä tokaissut Sibeliukselle olemaan ramppaamatta ovissa.

Kappelin mennyttä asiakaskuntaa. Ylhäällä vasemmalla näkyy terassin eteen vuonna 1887 rakennettu soittolava. Näihin aikoihin Kappeli saavutti asemansa kaupungin suosituimpana kesäravintolana ja suomalaisten taiteilijoiden vakipaikkana. Kuvakaappaus raflaamo.fi-sivustolta.

Kerrotaan, että Wolontiksen haamun vuoksi esimerkiksi laseja ei kannata jättää yöksi pöydälle pystyyn, koska ne voivat löytyä aamulla kaadettuina, käytävillä voi kuulua askeleita ilman syytä ja naulakoita voi yllättäen kaatua työntekijöiden päälle. Työntekijöiden piirissä Wolontiksen haamu on kuitenkin mielletty hyväksi hengeksi:

– Se Wolontiksen haamu pitää asiakkaista hyvää huolta, vaikka se meitä työntekijöitä välillä vähän pelotteleekin, Mia-Maria nauraa.

Ystävättärien kohtaamispaikkana jo vuosikymmeniä

Kappelin kahvilassa kohtaan kaksi eläkeläistä naista, 78-vuotiaan Raunin ja 79-vuotiaan Allin. Naiset ovat opiskelukavereita jo kuudenkymmenen vuoden takaa ja tapaavat toisiaan muutaman kerran vuodessa, yleensä juuri Kappelissa. He ovat molemmat kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, mutta asuneet pitkään Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla. He kertovat, että Kappeli on oiva paikka tavata, vaihtaa kuulumisia ja muistella menneitä, koska se sijaitsee keskellä kaupunkia.

– Ainakin neljäkymmentä vuotta me ollaan säännöllisesti tavattu täällä Kappelissa. Tämä on niin keskeinen paikka ja tänne on helppo tulla. Täällä voi olla sisällä tai ulkona, täällä on kohtuullisen hintaista ja täältä on hyvät näköalat, jopa tuonne presidentinlinnalle asti. Muutenkin me tykätään Espan puistosta ja istua siellä. Ja Kauppatori on kova sana kesäisin. Jo nuorena me käytiin Kappelin kellarissa tanssimassa. Aikoinaan me molemmat työn perässä tänne Helsinkiin ajauduttiin ja mentiin sitten tykönämme naimisiin, eikä se ole kaduttanut. Vaikea täältä Helsingistä olisi nyt poiskaan lähteä, kun entisellä kotiseudullakaan ei sukulaisia juuri enää ole elossa.

Ystävättäret Rauni ja Alli tykkäävät tavata toisiaan Kappelissa, koska se sijaitsee Helsingin sydämessä.

Kirjoitustöitä ihanassa miljöössä

Kahvilassa tapaan myös Leenan, 58, joka on tullut Kappeliin tekemään läppärillä kirjoitustöitä matkalla pian alkavaan työkokoukseen. Vihreän teensä ääressä Leena kertoo miljöön inspiroivan kirjoitustyötä.

Leena tuli Kappeliin tekemään kirjoitustöitään, koska paikka on inspiroiva. Leenan mielestä kahviloissa saa ja pitääkin näkyä paikan historia.

– Teen mielelläni töitä täällä kahvilassa, kun meillä on töissä meneillään remontti ja meidät on siirretty väestötilaan. Vaikka täällä onkin hieman taustamelua, se voi olla inspiroivaakin. Tämä on ihana miljöö. Näitä kahviloita ei saisi liikaa uusia. Mun mielestä kahvilan pitääkin olla vähän kulahtanut, sellainen, että siinä näkyy sen paikan historiaa. Ja täähän on ihana rakennus. Täällä käy myös paljon turisteja. Ihmisethän tekevät paikasta hyvän. Ja täällä on palvelu ystävällisempää kuin aiemmin.

Kappeli siis vetoaa edelleen uusiin sukupolviin. Ihmiset tulevat ja menevät ja aikakaudet ja taidesuuntaukset vaihtuvat. Kappeli kuitenkin on ja pysyy Helsingin sydämessä. Samalla se kantaa mukanaan kaikkea siellä tapahtunutta − siellä on edelleen Wolontiksen henkeä.

Teksti ja kuvat: Mikko Sillfors