(Kuva: PIXABAY)

Muistan sen kirkkaasti. Elettiin vuotta 2001 ja kuuntelin olohuoneessa legendaarisen radiokanavan Kiss FM:n iltashow´ta. Ohjelmassa ilmoitetaan mahdollisuudesta äänestää kahden pop-kappaleen väliltä – tätä hetkeä oli odotettu, olihan toinen vaihtoehdoista lempibändini The Rasmus! Näpyttelin tekstiviestin radiossa kaikuvaan studionumeroon ja odotin. Tuntemattomasta numerosta soitettiin ja minulle kerrottiin että pääsisin pian suoraan lähetykseen kertomaan, miksi F-F-F falling – kappale on mielestäni parhain kaikista muista.

-Öööö… Lauri on mun mielestä tosi söpö ja tää on hyvä biisi, änkytän 10-vuotiaan ujon esiteinin  voimallani. Biisi kaikui radioaalloilta, mutta minä kömmin sänkyni  alle häpeämään. Hävetti kun jännitti, jonka johdosta tuli änkytettyä – joka taas johti itkuun ja siihen, että piilouduin niiden kaikkien villakoirien sekaan. Tämä on tulkintani, kun tapahtumasta on kulunut miltei 20 vuotta, mutta siinä hetkessä tuntui, että voisin kuolla siihen paikkaan.

Häpeä ei katso paikkaa eikä aikaa, ja sen synnyttämät tunteet voivat olla yhtä äärikokemuksia kuin nyt mitättömältä kuulostava totaalinen jäätyminen suorassa radiolähetyksessä. Big Brother – ohjelmasta tuttu kilpailija Tarina jakoi hiljattain tube-kanavallaan videon nimeltä “Elämäni isoin häpeä”. Videollaan Tarina käy läpi vuoden takaista reality-kokemustaan BB-talossa, ja pohtii muun muassa sitä, miten häpeä, pelko julkisesta nöyryyttämisestä ja kasvojen menettämisestä sai hänet käyttäytymään talossa epäaidosti. Tarina pohtii taloon astumisen aiheuttaneen jännitysreaktion, joka aiheutti hänessä suureleisyyttä ja kontrolloimatonta hyperaktiivisuutta.

Reality-ohjelmat löytävät kulmat ja mässäilyn aiheet.Tarinan tapauksessa kaikki lähti vyörymään Big Brother Suomen katsojien äänestäessä hänet jäämään ilman sänkyä heti ensimmäisenä iltana. Tarina mainitseekin videollaan, kuinka tosi tv:ssä ihmisistä suorastaan  luodaan karikatyyrejä.

Häpeäkokemus voi hetkessä kulminoitua pienestä suureksi. Häpeän voimakkuuden säätelyyn vaikuttaa ainakin omassa elämässäni kerryttämäni elämänkokemus. Kolmekymppinen minä häpeää edelleen reikäisiä sukkia, pakollisia hississä vietettyjä small-talkeja sekä jännittämisestä aiheutuvaa massiivista hikoilua tärkeissä tilaisuuksissa. Minun ei kuitenkaan tarvitse enää piiloutua sängyn alle, vaan teen sille laulun tai lorun. Tai sitten terapioin itseäni katsomalla Love Islandin brittiversiota, jossa treenatut ja kauniit kilpailijat etsivät luksushuvilalta rakkautta – pelaavat loputtomalta tuntuvaa ihmissuhdepeliä, saavat siipeensä, draamailevat ja selkään puukottavat – eläen häpeämättömästi ja paljaana.

 Ja tässä kaikessa on jotain oudon lohduttavaa. Niissä on jotain samaa kuin sääennustuksissa. Pahimmillaan se voi olla tulilieskoja ja sadepilviä ja hyvin usein myös vain pelkkä ennuste, joka ei sitten toteutunutkaan.

Melissa Heininen