Kun kuulin, että kansalaisaloite kannabiksen dekriminalisoinnista ylitti viimeinkin vaaditun 50 000 allekirjoituksen rajan, pelkäsin että julkiset kannanotot Suomen vanhanaikaisesta päihdepolitiikasta tulisivat olemaan ympäripyöreää politisointia ja tunnevetoinen mutuilu tulisi viemään kaiken tilan siltä keskustelulta, joka on jo valmiiksi vuosia myöhässä.
Kannabiksesta on muodostunut länsimaissa poliittinen ase ja epäonnistuneen huumeiden vastaisen sodan keulakuva, mutta huumausaineongelmien syistä ja seurauksista puhumista on vältelty kuin ruttoa. Sen sijaan, että käyttäisimme tilaisuuden keskustella viimeisimmistä tutkimustuloksista tai esimerkeistä maista, kuten Portugali tai Sveitsi, joissa ensimmäiset askeleet humaanimpaa päihdepolitiikkaa kohti on otettu meitä ennen, annamme tunteillemme vallan ja käyttäydymme kuin lapset.
Vastustajien rakastama porttiteoria ja pelko heroiinin päätymisestä maitohyllyihin valtaavat palstatilaa samalla, kun puolustajat julistavat uskonnollisella hartaudella syövät parantavan vaarattoman ihmekasvin nimeen, jonka käyttöön kukaan ei ole menehtynyt. Samaan aikaan tavallinen kansa kaivautuu poteroihinsa sosiaalisessa mediassa ja ampuu sarjatulella kohti jokaista, joka liikkuu puolustuslinjan läheisyydessä. Lakialoitteen sisältö ehdittiin vääristää ja unohtaa vielä saman päivän aikana, ja moderni julkinen debatti oli valmis. Kannabiksen dekriminalisointi tarkoittaa yksinkertaisesti kannabiksen käytön rangaistavuuden poistoa, ei kaikkien huumeiden vapauttamista markkinoille tai muiden rikosten rangaistavuuden poistoa. Mutta miksi puhua asiasta, kun voi kiukutella asian vierestä?
On käsittämätöntä, että vapaan tiedonhaun aikakaudella varsinaiseen tutkittuun tietoon tukeudutaan hyvin vähän. Sen sijaan että kaivaisimme puhelimet taskusta ja ottaisimme asioista selvää, käytämme niitä hyökätäksemme meille entuudestaan tuntemattoman ihmisen kimppuun heidän sanoessaan jotain, mistä emme pidä. Sillä, onko jokin väittämä tosi, ei ole merkitystä, vaan sillä, miten asiat koetaan. Kuuntelemisen sijasta käytämme kaiken ajan muiden mielipiteiden hukuttamiseen omillamme, ja siksi emme opi mitään uutta. Ainoa asia, joka on oman kuplan vahvistamista tärkeämpää, on muiden kuplien työntäminen kauemmas.

 

Suurin ryhmä, joka kärsii huumeisiin liittyvän keskustelun puutteesta ja poliittisen ilmapiirin haluttomuudesta muuttua, ovat päihdeongelmaiset. Huumausaineiden käyttö- ja hallussapitorikokset ovat ns. “uhrittomia rikoksia”, joissa suoraan kärsii vain tekijä itse. Käytön ja hallussapidon kriminalisointi ei poista ongelmaa eikä rohkaise käyttäjiä hakeutumaan hoitoon, jolloin muun muassa huumeisiin liittyvä väkivaltarikollisuus ja kuolemantapaukset kasaantuvat. THL:n ja WHO:n kannat ovat yksiselitteisesti huumausaineiden käytön rangaistavuudesta luopumisen puolesta. Kantaa tukevat kokemukset muista maista, joissa yksi tai useampi huumausaine on dekriminalisoitu. Esimerkiksi Portugalissa kaikkien huumeiden dekriminalisointi vuonna 2001 johti muun muassa HIV-tartuntojen määrän romahtamiseen ja huumausaineiden käytön vähentymiseen.
Päihdeongelmat eivät häviä pelkästään dekriminalisoimalla, vaan tarvitaan myös tehokasta ennaltaehkäisevää työtä ja on tärkeää, että ongelmista kärsivät kyetään ohjaamaan tehokkaaseen hoitoon ilman että heidän tarvitsee pelätä leimaantumista tai rikosrekisteriä. Meidän täytyy kyetä ottamaan vastaan uutta tietoa, vaikka se kuinka sotii omaa maailmankatsomusta vastaan. Meidän on myös opittava käymään julkista ja laaja-alaista keskustelua siltä pohjalta, että ideat sotivat, eivät ihmiset.