”Matka näiden nuorten alkoi vuonna 2015 ja on jatkunut tähän päivään. Silloin paikalle saapui likainen, haiseva rääsyläisjoukko, joka ajoi Kemistä bussilla Ahtilan pihaan. Rääsyläisiä ei enää ole. Nyt he ovat nuoria, jotka käyvät koulua, harrastavat, heillä on ystäviä, tyttöystäviä ja kummiperheitä. Kasvu on ollut huimaa, ja minä olen saanut olla siinä mukana.”

Hannele Siro, 57,  on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja työskentelee tällä hetkellä asumisohjaajana Sipoon maahanmuuttopalveluissa, tukiasumisen yksikössä. Yksikkö tarjoaa Suomeen saapuneille nuorille jälkihuoltoa, jota jatketaan kolmen vuoden ajan, 18-21 vuoden iässä.

”Tiesin 12-vuotiaana, että minusta tulee sairaanhoitaja ja perustin kaikki koulupäätökseni siihen. Suvussani on paljon sairaanhoitajia ja lääkäreitä, äitikin on sairaanhoitaja. En edes ajatellut mitään muuta.”

Hannele auttaa Sakhia suomen kielen läksyissä.

Sairaanhoitajasta asumisohjaajaksi

Vuonna 2015 Afganistanista otettiin joukko pakolaisia Suomeen. Osa saapuneista nuorista sijoitettiin Ahtilan vastaanottokeskukseen Västerskogiin. Ahtilan jatkajaksi perustettiin vuonna 2017 Sipoon maahanmuuttopalvelut, joka tekee työtä samojen nuorten elämänhallinnan, eli jälkihuollon parissa. Hannelea pyydettiin perustamaan Ahtilan keskusta.

 ”Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnanohjaaja soitti minulle eräänä torstaipäivänä ja kysyi, haluanko lähteä perustamaan vastaanottokeskusta. Seuraavana maanantaina olin perustamassa Ahtilaa.”

Peruskoulutukseltaan Hannele on sairaanhoitaja. Sen jälkeen hän on tehnyt koulunkäynnin ohjaajan tutkinnon ja maahanmuuttajien kanssa työskentelyyn soveltuvan Diakonia-ammattikorkeakoulun järjestämän koulutuksen. Ura sairaanhoitoalalla sekä lasten ja nuorten parissa on pitkä, ja Hannele on viihtynyt samoissa työpaikoissa pitkiä aikoja. Ensimmäinen työpaikka oli lastenklinikan teho-osastolla, sen jälkeen Malmin sairaalassa, josta työt jatkuivat koulumaailmaan.

”Vähän sattuman kautta minua pyydettiin päiväkotiin erään lapsen erityisavustajaksi. Innostuin työstä ja ymmärsin löytäneeni oman juttuni. Jatkoin hänen avustajanaan peruskoulun loppuun asti ja jäin töihin Karviaistien erityiskouluun.”

Karviaistien koulusta Hannele siirtyi Ahtilan vastaanottokeskukseen, jonka sulkeuduttua häntä pyydettiin Sipoon maahanmuuttopalveluihin. Hannele suostui, koska sai olla samojen nuorten kanssa tekemisissä. 

Vaihtelu pitää työn mielenkiintoisena

Hannelen jokainen työpäivä maahanmuuttopalveluissa on erilainen, ja muutoksia tulee jatkuvasti vastaan. Välillä selvitellään puhelimien unohtumista, sakkoja tai seuraavana päivänä erääntyviä Kelan selvityspyyntöjä. 

”Tavallista työpäivää ei ole. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Tänään olin suunnitellut lukevani sähköpostit ja katsovani, mitä nuorille kuuluu. Tulin vahingossa puoli tuntia liian aikaisin töihin. Yksi nuorista odotteli samaan aikaan hirvittävän ahdistuneena bussipysäkillä, sillä bussi oli jättänyt tulematta. Sanoin, että voin lähteä viemään häntä Porvooseen kouluun. Hyppäsin autoon ja lähdin pojan kanssa Porvooseen. Istuin siellä ja luin ne sähköpostit. Koulun jälkeen ajeltiin takaisin Sipooseen. Kaksi tuntia työpäivästä meni siihen. Tässä työssä ei selviä, jos ei kestä muuttuvia tekijöitä.”

Kyyditseminen Porvooseen oli tietysti vapaaehtoista. Moni muu olisi voinut jättää sen tekemättä. Hannele pysähtyy miettimään ja sanoo:

”Tätä työtä pitää tehdä sydämellä. Meidän pitää hillitä itseämme siinä. Tavalliset suomalaisnuoret saavat opetella asioiden hoitoa ja yhteiskunnan pelisääntöjä rauhassa. Täysi-ikäisinä he pärjäävät omillaan. Maahanmuuttajanuorille sama prosessi tapahtuu kolmen vuoden jälkihuollon aikana.”

Nuorilla on takanaan isoja tarinoita

Kaikki talon 30 nuorta ovat vuonna 2015 maahan tulleita afgaaneja, jotka ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan noin 15-vuotiaina. Jokainen heistä on jollain tasolla traumatisoitunut. Traumasta ei puhuta, ellei nuori itse halua. Useimmiten ei halua.

”He kaikki ovat tulleet tänne yksin alaikäisinä. Jos itse miettii, mitä on tehnyt teininä, niin ei ole juossut paljain jaloin vuoriston yli tai luotisateessa Turkin rajalla, ruumiskasojen seassa”.

 Moni nuori on ollut lapsuudesta teini-ikään töissä tiili- tai patjatehtaalla eikä ole saanut olla lapsi. Se näkyy myöhäisen murrosikäisen uhmaisena käytöksenä. Talon työntekijöitä se saattaa turhauttaa, mihin Hannele toteaa:

”Pitäähän meillä jokaisella olla jokin paikka, missä saa rähjätä. Nuoret voivat rähjäämisestä huolimatta luottaa siihen, että pysyn aina tässä.”

Kotouttamiseen kannattaa panostaa

Pääsääntöisesti nuoret pärjäävät hyvin. Heidän kanssaan on tehty ammatinvalintatestejä ja mietitty yhdessä, mikä kiinnostaa. Nyt he ovat lähteneet opiskelemaan eri ammatteihin innoissaan. Neljä opiskelee lukiossa, ja sen lisäksi joukossa on tuleva puuseppä, muurari, muutama sähkömies sekä lähihoitajia. Osalla jälkihuolto on jo lopetettu, mutta monella vielä kesken.

”Minua pyydettiin toiseen työpaikkaan Järvenpäähän toiminnanohjaajaksi, mutta kieltäydyin. Nämä nuoret ovat nyt sellaisessa elämänvaiheessa, että en voi jättää heitä nyt. Haluan katsoa tämän loppuun. Nuoret ovat ansainneet sen, että ihmiset eivät koko ajan vaihdu heidän ympärillään. Siksi haluan olla tässä niin kauan kuin pystyn.”

Työ nuorten kanssa on rankkaa. Vastaan tulee vaikeita asioita ja kulttuurien eroja. Talon kaksi ohjaajaa ovat olleet sairauslomalla uupumuksen vuoksi, ja samoja merkkejä ystävät ovat huomanneet myös Hannelessa. Hänen itsensä on vaikea sulattaa asiaa. 

”Työ vie mennessään, ja asiakkaat luikertelevat sydämeen”, Hannele huokaisee. 

Sipoon maahanmuuttajapalvelut toimii entisessä vanhustenkodissa