Kirjoittaja ikävöi usein aikaa ilman kännyköitä ja sosiaalista mediaa. (KUVA: pexels.com)

Puhelinta ei ole pakko vilkuilla joka toinen minuutti, jos ei itse niin halua.

Vapaapäivä. Makaan laiturilla uusissa bikineissäni ja tunnen lämpimän merituulen kevyen kosketuksen ihollani. Lokit kirkuvat jossain kaukana ja ehdin jo puoliksi vaipua ihanaan, makeaan uneen, kun vieressä nököttävä kännykkäni pärähtää soimaan.

“Nea, miksi ihmeessä olet tilannut ravintolaamme viisi laatikkoa lehtikaalia, vaikka tarvitsemme vain neljä? Tämä on katastrofi!” pomoni vaahtoaa langan toisessa päässä. Se siitä rentouttavasta vapaahetkestä.

Nykypäivän ihmisten keskuudessa tuntuu vallitsevan yleinen harhakäsitys siitä, että kännykän käyttäjän tulisi jatkuvasti olla muiden tavoitettavissa. Kavereiden viesteihin vastataan vessakäynnin yhteydessä ja päivän viimeiset työsähköpostit naputellaan silmät ristissä juuri ennen nukkumaan menoa. Jos olen itse vahingossa jättänyt huomioimatta rakkaan äitini puhelinsoiton, saan häneltä pian huolestuneen tekstiviestin, “olethan kunnossa?”

Saatan kuulostaa vanhanaikaiselta ja uusia asioita karsastavalta, “kyllä ennen kaikki oli paremmin”-mantraa hokevalta kukkahattu-tädiltä, mutta aivan liian usein kaipaan takaisin aikaan ilman kännyköitä ja sosiaalista mediaa.

Vuosi sitten, muutama kuukausi lehtikaali-episodin jälkeen, jouduin jäämään kahden viikon sairaslomalle ravintolatyöntekijän tehtävistäni. Lääkärin kirjoittamassa diagnoosissa luki isoin kirjaimin “burn out, työuupumus”, enkä voinut uskoa olevani siinä tilassa vain parinkymmenen vuoden iässä. Mielessäni pyörivät ainoastaan ne kaikki lukuisat tekstiviestit ja puhelut, joita jouduin eri kanavien kautta päivittäin vastaanottamaan -pääosin työaikani ulkopuolella.

Työnantajani oletti minun hänen alaisenaan olevan aina valmis vastailemaan erinäisiin kysymyksiin milloin päivän myynneistä, milloin edellisen viikon siivousvuoroista. Ja minähän vastasin. Tunnollisena, nuorena, naisena tein sen jopa juhlapyhinä.

Sairaslomani jälkeen vedin tiukat rajat työn ja vapaa-aikani välille. Nykyään esimieheni tietää, että vuoroni päätyttyä on minulle turha yrittää soittaa perään. Lomalla ja viikonloppuisin mykistän työ-chattini kokonaan ja pyrin muutenkin pitämään puhelimeni mahdollisimman kaukana itsestäni.

Mutta miten pärjää muu maailma silloin, kun minä päätän viettää some-taukoa?

Toisinaan uudet ystäväni saattavat hämmästyä käyttäytymistäni. Olenko heille vihainen, kun en koskaan vastaa heidän puhelinsoittoihinsa? Tekstiviesteihinkin reagoin usein jopa puoli päivää myöhässä. Välillä pohdin itsekin, miksi en kykene samanlaiseen aktiivisuuteen kuin useimmat tuttuni. Olenko heitä ihmisenä jollakin tapaa heikompi tai huonompi?

Puhelimet ja tabletit kourassa varttuneena milleniaalina minunhan kuuluisi suorastaan rakastaa sähköistä kanssakäymistä ikäisteni kännykkä-nerojen kanssa.

Mutta ei, olen mieluummin kapinoija. Enkä usko olevani ainoa.

Näen oman epäaktiivisuuteni ikään kuin vastaiskuna tätä suurta puhelimien vallankumousta kohtaan. Meistä kenenkään ei tarvitse elää elämäänsä sidottuna johonkin toiseen; pomoon, kavereihin tai edes omaan äitiinsä. Meillä on oikeus viettää vapaapäiväämme rannalla ilman pelkoa vihaisesta esimiehestä huutamassa korvaamme. Me saamme elää elämäämme rauhassa, reaaliajassa.

Maailma ei vielä tähän romahda.

Nea Lundström