Vaikka Pride-viikko vietettiinkin jo monta kuukautta sitten, ovat seksuaalivähemmistöt edelleen ajankohtainen aihe. Moni perhe tänäänkin pohtii, miten aloittaa lasten kanssa keskustelu seksuaalisuudesta. Varsinkin, jos lapsi käyttäytyy sukupuolestaan poiketen syntyy monelle vanhemmalle paniikki ja jatkuva pohtiminen, että miten suhtautua asiaan.
Teemmekö kuitenkin seksuaalikeskustelusta liian rakettitiedettä?
Joko vaikenemme täysin seksuaalisuudesta tai tyrkytämme sitä ylisuuresti ja sukupuolineutralisoimme kaiken. Molemmat ovat kuitenkin yhtä myrkyllisiä ja hämmentäviä tapoja lapselle käsitellä omaa seksuaalisuuttaan, joten pakkohan tähän on löytyä yksinkertaisempi ratkaisu?
Itse olen vuonna ’93 syntynyt ja muistan hyvin, miten helppoa meidän perheessä oli puhua seksistä ja seksuaalisista mielenkiinnoista. Perheeni oli siis lottovoitto seksuaalisuuden hyväksymisen ja siitä keskustelemisen suhteen, mitä valitettavasti monella ei ole ollut.
Äitini sanoi itse meille lyhyen ja ytimekkään lauseen, joka mielestäni toimi hyvin:
”Itse olen hetero, mutta se on okei, jos koet tykkääväsi tytöistäkin.”
Me neljä sisarusta saimme tismalleen saman kasvatuksen, tismalleen saman seksuaalisuuskeskustelun ja meistä yksi ymmärsi olevansa bi-seksuaali.
Meidän perheessä alettiin kuitenkin puhua seksuaalisuudesta vasta, kun koulussa alettiin opettamaan kyseisestä aiheesta (eli noin kutosluokalla).
Eli kyllä meille koulussa puhuttiin seksuaalivähemmistöistä, vaikkakin ei kymmentä minuuttia pidempään. Enemmän keskityttiin pitämään pistokokeita seksin ehkäisykeinoista ja sukupuolitaudeista kuin siitä, että mitä eri seksuaalisia suuntautumisia on. Toisaalta siihen aikaan seksuaalisuuksia oli vain neljä; homot, lesbot, bi-seksuaaliset ja heterot. En kuitenkaan koe koulutukseni tai kasvatukseni vaikuttaneen omaan seksuaaliseen suuntautumiseeni.
Lisäisikö siis pistokoe yli kymmenestä seksuaalisuudesta erilaisuuden hyväksyntää?
Ainakin se toisi lisätietoa aiheesta, mutta oma seksuaalisuutemme ja sen hyväksyntä tulee kuitenkin meistä itsestämme ja omista kokemuksistamme. Jotta voi keskustella omalle lapselleen seksuaalisuudesta, tulee olla ensin sujut oman seksuaalisuutensa kanssa.
Kannattaa siis ensin pohtia, että ”mikä oma seksuaali-identiteettini on”, ”miten minä itse koen seksuaalivähemmistöt”, ”miksi koen näin” sekä ”haluanko lapseni rakastavan, ketä hän itse haluaa”. Myös keskusteleminen muille vanhemmille heidän tavastaan keskustella asiasta helpottaa suuresti oman kasvatustapansa pohtimista.
Tämä aihe ei suinkaan ole helppo ja yhteiskunnallamme on vielä pitkä tie seksuaalivähemmistöjen hyväksymisessä ja siitä keskustelemisen kanssa. Mikä ikinä oma suhtautumisemme asiaan sitten onkaan, on mielestäni tärkeää, että emme päätä lapsen puolesta hänen seksuaalisuuttaan, sukupuoltaan tai suhtautumistaan siihen. Siten lapsikin kokee helpommin seksuaalisuuden normaalina, kun emme itse pidä sitä aihetta häpeällisenä tai pelottavana peikkona. Seksuaalisuuden hyväksymisellä on kuitenkin tarkoituksena mahdollistaa kaikille kivuton ja turvallinen tapa tulla osaksi yhteiskuntaamme, eikä työntää seksuaalivähemmistöjä syvemmälle kaappiin.
