Ilta-Sanomien mukaan suomalaisten ostaman puhelimen keskihinta oli viime vuonna 357 euroa, kun vuonna 2020 se oli 342 euroa. Tämä kuulostaa järkevältä hinnalta omaan korvaani, sillä perheemme aikuisten puhelimet ovat suunnilleen samaa hintaluokkaa. Lapset ovat vielä niin pieniä, että vähempikin laatu riittää – vielä toistaiseksi. Kunhan sillä voi soittaa kotiin kun lähtee koulusta, ja kunhan sillä saa Pokemoneja metsästettyä.
Oma puhelimeni on Huawei Mate 20 Pro. Minulle, ja luulen että useammalle meistä, on puhelimessa tärkeää sen hinta suhteessa sen ominaisuuksiin. Itselläni kameran täytyy olla suhteellisen hyvä, muistia pitää olla riittävästi, ja tehon tulee riittää pelien, kuvanmuokkaus-, ja eri striimaussovellusten pyörittämiseen. Puhelin ei kuitenkaan saa olla liian hintava, sillä minun käytössäni niitä kuluu melko tiuhaa tahtia – vaikka inhoankin yli kaiken puhelimen vaihtamista, joudun sitä suhteellisen usein kuitenkin tekemään. Onnistun näet joko tukkimaan puhelimen muistin jollakin, pudotan sen tarpeeksi monta kertaa, tai jotakin vastaavaa. Tai sitten se vain vanhenee eikä päivityksiä enää tule.
En keksi montaakaan inhottavampaa hommaa kuin uuden laitteen käyttöönotto, oli kyseessä puhelin tai tietokone. Vaikka nykyaikana miltei kaikki sovellustiedot, yhteystiedot ja jopa WhatsApp- viestihistoria kulkevat näppärästi pilven kautta laitteesta toiseen, on silti todella rasittavaa opetella uuden laitteen käyttämistä ja asettaa sovellukset oikeille paikoilleen, kirjautua joka paikkaan (unohdan aina kaikki salasanani ja joudun asettamaan nekin uudelleen), muuttaa asetukset soittoäänistä näppäimistöön (ja niin edelleen) juuri oikein. En pidä tällaisista muutoksista, enkä pidä siitä, että tämä prosessi vie yhtään aikaani.
Vaikka tunnustaudunkin melkoisen innokkaaksi teknologiafaniksi, olen silti melkoisen jumittunut omiin kaavoihini, en pidä käyttöliittymien vaihtelusta, ja kiinnyn laitteisiini kuin ne olisivat lemmikkieläimiä. Jokaisella robotti-imurillani on ollut nimi, ja aina uuteen laitteeseen vaihtaessa tunnen hetken pientä haikeutta. Moni muu tekniikasta innostunut ottaa uuden laitteen riemumielin paketistaan ja ryhtyy heti laittelemaan asetuksia kuntoon ja tutkimaan sen uusia ominaisuuksia. Minä teen sen vasta kun on ihan pakko.
Oma puhelimeni on aikanaan (vuonna 2018) ollut markkinoiden paras ja hinnaltaankin arvokas kamerapuhelin joidenkin arvosteluiden mukaan, mutta ostaessani sen vuonna 2021, on sen hinta tietenkin ollut jo hyvin paljon alhaisempi – siis aika lailla samaa tasoa kuin suomalaisten ostamien puhelinten keskihinta viime vuonna. Olen tyytyväinen sen kameran laatuun ja muihinkin ominaisuuksiin yhtä seikkaa lukuunottamatta – siinä kun ei ole kuulokeliitäntää lainkaan. Koska itse liikun kuulokkeet päässä lähestulkoon koko hereilläoloaikani, joudun käyttämään joko bluetooth-kuulokkeita ilman johtoja (joiden akut eivät kestä useinkaan omaa tahtiani) tai käyttämään adapteria joka tulee USB-C – liitännän ja kuulokejohdon väliin. Tämä taas estää puhelimen lataamisen samaan aikaan kun kuulokkeet ovat liitettynä puhelimeeni. Pieni ongelma, tasaisen ärsyttävä pieni asia arjessa. Joka päivä tuo pikkuruinen asia ottaa minua vähän päähän.
Meille suomalaisille kännykkä on kunnia-asia. Olimmehan aallon harjalla Nokian valloittaessa maailmaa hienoilla tiiliskivillään, joita ei saanut rikki betoniseinään iskemälläkään. Eräs tuttuni pulahti uimaan kerran puhelin uimashortsien taskussa ja puhelin oli ihan kunnossa senkin jälkeen. Kunpa oma rakas Huaweini olisi yhtä kestävä – vaan epäilen kovin.
HANNA AULAVUORI
4.2.2022
