Monet lapset ja nuoret haaveilevat urheilun ammattilaisuudesta. Entä sitten ne, jotka eivät haaveile?
Varmasti moni on lukenut ja kuullut suosituksia siitä, että lapsuudessa tulisi harrastaa liikuntaa ja urheilua mahdollisimman monipuolisesti. Mahdollistaako kuitenkaan yhteiskunnan rakenteisiin jo mielestäni normalisoitunut suorituskeskeisyys tätä suositusta? Löytyykö lapsille ja nuorille nykyään harrastuspohjalla olevia joukkueita tai toimintaa, joissa ei tavoiteltaisi urheilijan ammattia tai vähintään kilpatasolla menestymistä?
Lasten ja nuorten liikkuminen on vähentynyt. Lasten ja nuorten hyvinvointi, yleinen jaksaminen sekä terveydentila heikkenevät liikkumattomuuden alkaessa jo varhaisessa iässä. Liikkumattomuus aiheuttaa myös yhteiskunnalle kustannuksia. On tutkittu, että liikkumattomuus aiheuttaa jopa enemmän kustannuksia kuin tupakoinnin ja alkoholin riskikäyttö (Vähänen Miika, 2015). Eikö tässä kohtaa pitäisi jo hälytyskellot soida tämän asian suhteen jatkuvasti?
Mistä lasten liikkumattomuudessa siis onkaan kyse?
Lasten ja nuorten ruutuaika on lisääntynyt merkittävästi. En kuitenkaan usko, että tämä asia olisi yksinään merkittävin syy lasten liikkumattomuudelle. Haluaisin nostaa esille urheiluseurojen ja -toimijoiden vastuun asian parantamisen suhteen.
Yhä useampi lapsi ja nuori ei löydä merkitystä liikunnalle. Tällä tarkoitetaan sitä, että yhä useampi kasvava ja kehittyvä yhteiskuntamme jäsen ei ole kiinnostunut minkäänlaisesta fyysisestä aktiivisuudesta. Asia juontaa juurensa mielestäni suoraan siihen, ettei lapsille ja nuorille tarjota tarpeeksi mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa ja urheilua matalan kynnyksen harrastajana. Monen lajin harrastaminen ei nykyään tarkoita todellakaan harrastamista, vaan tavoitteellista kilpaurheilua, jossa tähdätään lajissa korkealla menestymiseen.
Suorituskeskeisyys näkyy yhteiskuntamme jokaisella osa-alueella. Mielestäni lasten ja nuorten ei kuitenkaan tulisi kokea niin korkeita suorituspaineita harrastuksensa parissa kuin mikä tilanne tällä hetkellä on. En väitä, etteikö varmasti hyvin monen lapsen unelma-ammatti ole olla huippu-urheilija. Ongelmaksi kuitenkin muotoutuu se, että ne, jotka sitä eivät halua, putoavat urheilu- ja liikuntatoiminnan ulkopuolelle täysin.
Ennaltaehkäisevät toimenpiteet olisivat nyt tilanteessa paikallaan. Urheiluseuratoimijoilla on niin merkittävä rooli lasten liikuttajana, että nyt olisi jo korkea aika löytää tilaa ja aikaa myös kevyemmän tason harrastajille. Nykyinsenlaisenaan ei urheiluseuratoiminta vastaa kaikkien lasten ja nuorten tarpeisiin. Myös yhä useampi lapsi on kohdannut seuratoiminnassa kiusaamista tai syrjintää. Voisiko tämäkin juontaa juurensa ainakin osittain siitä, että suoritusvaatimukset ovat liian korkealla ja joukkueiden sisällä on paljon tasoeroja?
Käytännössä lasten ja nuorten ei ole mahdollista harrastaa monipuolisesti omalla tasollaan, koska vaatimukset ovat niin korkealla. Monelle lapselle ja nuorelle tulee jossakin kohtaa väistämättä eteen tilanne, jossa heidän täytyy valita, haluavatko he jatkaa harrastuksen parissa ja tehdä sitä tosissaan vai haluavatko ne käytännössä lopettaa, sillä pelkkä harrastaminen ei riitä. Niille, jotka tähtäävät jossakin lajissa kilpauraan on monipuolisesti vaihtoehtoja joka lajissa. Missä on niiden lasten ja nuorten vaihtoehdot, jotka haluaisivat vain harrastaa aivan omaksi ilokseen urheilua?
