Seison suomenlinnalaisen kerrostalon pihalla. Olen sopinut tapaavani koomikko Saana Peltolan tasalta, kello on viittä vaille. Soitan Peltolan puhelinnumeroon.
“Et kai sä vaan ole täällä vielä, mä oon valmis just tasaks enkä yhtään ennen!” puhelimesta kuuluu ennen kuin ehdin sanoa olevani jo oven ulkopuolella.
Lupaan odottaa vielä viisi minuuttia, odotan varmuuden vuoksi kymmenen. Puhelimessa Peltola on nimittäin maininnut, ettei ole vielä pukeissa.
Kävellessäni sisään rappukäytävään on suoraan edessäni oleva ovi kutsuvasti auki. Lämpimän kädenpuristuksen kera esittäytyvä Peltola on onnistunut jotenkin ihmeen kaupalla kymmenessä minuutissa pukeutumaan, meikkaamaan, kuivaamaan hiuksensa ja laittamaan kahvin valumaan. Ehkä kaikki äidit ovat sellaisia – kykeneväisiä uskomattomiin ajankäyttösuorituksiin.
Peltolan koti on pieni, lämminhenkinen ja kodikkaasti valaistu. Värien mukaan järjestetyssä kirjahyllyssä lukijaa houkuttelevat Valtosen ja Oksasen kaltaiset 2000-luvun klassikkokirjailijat. Elokuvahyllyä dominoivat kuitenkin lastenelokuvat: Risto Räppääjä on saanut seurakseen Madagaskarin ja Kung Fu Pandan.
Vasta uutettu kahvi tuoksuu pressopannussa, ja Peltola laittaa esille koristeellisille lautasille viinirypäleitä ja suklaahippukeksejä. Kauniit astiat ovat hänen heikko kohtansa ja intohimonsa. Niitä on keittiön hyllyillä pinokaupalla. Kukkakuvioisia vintagekuppeja ja prameita teekannuja on pakko ihastella. Kaikki rumat astiat ovat saaneet Peltolan kaapeista kenkää. Lapsen jalkapallojoukkueen logomuki on saanut jäädä kaappiin pitkin hampain, koska yhdeksänvuotias pitää sitä onnenmukinaan. Mutta aina, kun muki ei ole käytössä, pysyy se visusti astiakaapin uumenissa.
Lapsesta puhuttaessa Peltolan ilme pehmenee ja hymy kareilee kasvoilla. On selvää, että äitiydestä hän on ylpeä.
Palataan vuoteen 2012.
Lapsi oli kaksivuotias. Radiotöitä tehnyt Peltola mietti edelleen, mitä haluaisi isona tehdä. Oli tarve kehittyä, päästä eteenpäin. Ei radiossa mitään vikaa ollut, mutta alan vaihdos kiehtoi ja houkutteli.
Jostain Peltola sai ajatuksen ruveta floristiksi – oma pieni kukkakauppa, rauhallinen ja mukava työ ja somien kukkakimppujen solmiminen kuulostivat unenomaiselta utopialta korvaan.
Oli aika esitellä idea myös lähipiirille. Siispä kesken baarikierroksen, Hämeentien vilinässä, kertoi Peltola uranvaihtosuunnitelmistaan ystävälleen. Seurauksena oli ennennäkemätön raivokohtaus.
Kohtauksen taustalla oli ystäväporukan ikuinen kannustus siihen, että Peltolan tulisi ruveta koomikoksi. Porukan naurattajan rooli ei ollut Peltolalle yhtä selvä kuin ihmisille hänen ympärillään, eikä hän osannut ajatella omaa tapaansa olla hauska erilaisena muista. Ystävykset olivat jopa koonneet kolehdin, että saisivat maksettua Peltolan stand up -kurssille. Peltolaa ujostutti ja ahdisti meneminen, joten hän käytti saamansa rahat joogaan ja tanssitunteihin.
“Vittu sinähän et floristiksi rupea, saatana!”
Nämä sanat läheisen suusta kuultuna saivat Peltolan mielen muuttumaan. Häntä koipien välissä ilmoittautui hän Suomen Stand Up Clubin kurssille tavoitteenaan vihdoin saada uusi, mielekäs ammatti. Uhmakas nuori nainen ylenkatsoi kurssin vetäjää, Jacke Björklundia, tämän sanottua ammattilaiseksi tulemisen vievän ainakin seitsemän vuotta.
“Minähän hoidan tämän vuodessa”, Peltola tuumi takki niin auki, että se lepatti korvissa asti.
Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja, kun sata keikkaa vuodessa omalla rahalla tehnyt Peltola kiersi Suomea ainoana motivaationa ajatus siitä, että joku päivä siitä vielä maksettaisiin. Open micit näyttivät raadollisuutensa ja keikkaelämä ei ollutkaan niin hohdokasta kuin koomikonalku oli odottanut.
Vaikeita aikojakin tuli. Vitsit eivät enää naurattaneet yleisöä. Itseluottamus, joka aiemmin oli ollut vahva, alkoi horjua. Teki mieli laittaa pillit pussiin.
Lapsesta erossa oleminen söi naista. Pienen lapsen äitinä ympäri maata kierteleminen oli raskasta. Onneksi lapsella oli hyvä ja vastuullinen isä, jonka kanssa lapsi oli Peltolan luodessa pohjaa uudelle uralleen. Pystyi luottamaan kaiken olevan hyvin.
Nyt, vuosia myöhemmin, on lapsen isällä edelleen tärkeä rooli uran ja vanhemmuuden yhteensovittamisessa. Viikolla Peltola on kotona, odottamassa kun lapsi pääsee koulusta. Se on parasta, mitä ura on äiteydelle antanut – mahdollisuus olla aidosti läsnä lapsen arjessa, auttaa läksyissä, tehdä välipalaa. Viikonloppuisin, kun suurin osa keikoista on, asuu lapsi isänsä luona.
“Ei tätä työtä vois tehdä ilman, että yhteisymmärrys toisen vanhemman kanssa toimii. Me mennään aika lailla näiden mun keikkojen mukaan, kun lapsen isä tekee säännöllistä työtä. Oon siitä kiitollinen.”
Peltolan puhe keskeytyy puhelimen pirinään.
“Eikä, anteeks kauheesti, onkohan tää tärkee?” Peltola päivittelee. Pään sisäinen monologi ei jää pään sisään.
“Kyllä mä vastaan, en vastaa, eiku ehkä tää on tärkee kyl mä vastaan”.
Puhelimeen puhuessaan Peltola kääntyilee ja puhuu nopeasti ja innostuneesti. Hänellä on illalla keikka. Sovitaan, että Peltola soittaa keikan jälkeen takaisin.
Kysyn Peltolalta, miten lapsen saaminen on muuttanut suhtautumista ympäröivään maailmaan. Hetken hän miettii.
“Ajatus kuolemasta oli ennen itsekäs, en mä olis ollut kenenkään puolesta valmis kuolemaan. On niin kummallista, että heti äidiksi tultua oli selvää, että oman lapsen puolesta tekisi ihan mitä vaan, vaikka kuolisi.”
“Parasta äitiydessä on se oma lapsi, ja se sokea rakkaus sitä kohtaan. Se tunne, että mun oma lapsi on maailman paras ja ihanin. Ei oo enää niin, että mulla pitää olla kaikki hyvin, vaan että ton tyypin äidillä pitää olla kaikki hyvin”
KUKA?
- Saana Peltola, 40 -vuotias stand up koomikko
- Asuu Suomenlinnassa 9 -vuotiaan poikansa kanssa
- Opiskellut Laajasalon opiston radiolinjalla ja Järvenpään seurakuntaopiston draama- ja teatterityön linjalla
- Kuuluu All Female Panel -komediaryhmään
