Ostin mustan bemarimaasturin. Potkua voimapesässä, eli Bat Boyssa kuten ’hänet’ leikkimielisesti nimesin, on yli kolmensadan hevosen edestä ja konepellin alla hyrrää tuplaturbomoottori. Etukäteen viisaat ihmiset varoittivat minua siitä, että hankintani saattaa aiheuttaa kateutta, jopa vihaa kanssaihmisten keskuudessa. Viisaat neuvot unohtuivat nopeasti, kun meidät oli esitelty ja Bat Boyn tuoma ajonautinto oli koettu. Ostan itselleni ’kunnon auton’ enkä ikinä enää seiso nolona kaasupolkimen päällä ohitustilanteessa tai istu 500-kiloinen uroshirvi sylissä pelkääjän paikalla. Haluan vääntöä ja turvaa!
Elämä Bat Boyn omistajana yllätti silti ja jo ensimmäisten viikkojen aikana olin saanut osani kanssaihmisten vihasta ja kateudesta. Oli takalasiin runoilijoita kauppakeskuksessa, jotka nimesivät Bat Boyn ja minut miehen sukupuolielimeksi ja kehottivat ”oppettelemaan…” jotain, mikä jäi ilmeisesti ajan puutteen takia määrittelemättä. Oli takapuskuriin kiinni ajavia, valojaan iloisesti välkytteleviä nelikymppisiä ammattiautoilijoita, jotka halusivat ohittaa minut piennarta pitkin vasemmalta vain siksi, että mahtuivat prutkuillaan ohitse. Oli edessä kahtakymppiä kärrääviä vanhempia herrasmiehiä, jotka oletettavasti intoutuivat opettamaan meille kärsivällisyyttä tai jotain muuta, mikä jäi epäselväksi.
Meillä bemarikuskeilla riittää opittavaa, koska erotumme röyhkeyden ja ylimielisyyden osalta muista autoilijoista. Näin asian määrittelee Helsingin Sanomien tekemä kysely, jonka mukaan emme piittaa liikennesäännöistä emmekä ota huomioon muita tielläliikkujia. Meille, saksalaisautolla ajaville, auto on valtava osa identiteettiä, joka Hesarin vastaajien mukaan on maskuliininen ja ylimielinen, mutta nuorekas ja liberaali. Mielikuva meistä silti on “pahin kaikista autokuskeista”, joka selittyy Helsingin yliopiston psykologian professorin mukaan sillä, että kallis auto nähdään suomalaisten mielikuvissa pullisteluna, jota ei hyvällä katsota. Bemari yhdistyy proffan mukaan röyhkeyteen myös siksi, että menestyksen ohella autoon liitetään mielikuva ”railakkaasta nuorekkuudesta”.
Ahaa, nyt ymmärrän, että imagoni “railakas nuorekkuus” ja maskuliinisuus oikeuttavat aggressiiviseen käytökseen minua kohtaan. Selitys on sinällään huvittava: olin käymässä ’naisten lääkärillä’ kauppakeskuksessa, kun Bat Boyn takalasiin ilmestyi miehen sukupuolielintä kuvaava sana. Pyyhin sen häpeissäni kotipihassa pois ja häpesin siksi, etten huomannut sitä aikaisemmin ja siksi, että olen nainen. Jaon kokemukseni sosiaalisessa mediassa, johon veljeni totesi lakonisesti: ”kateus vie kalatkin vedestä”. Mikäli se on totta, Suomen järvissä ei pitäisi olla yhtäkään kalaa elossa!
Katajainen kateellinen kansa oikeuttaa itsensä ”ihmeellisiin” tekoihin.
Mutta – onko kateus syynä myös pyöräilijöiden vihaan minua kohtaan? Eivätkö nämä viherpiipertäjät ole omien valintojensa kautta löytäneet sisäisen tasapainon ja rauhan – miksi vihalle on edes tarvetta? Ilmeisesti on, sillä kiusaaminen on jatkuvaa: eteeni ajetaan äkkiväärästi suojatiellä, autokaista otetaan omaan käyttöön ja ajellaan keskellä ajoväylää kansainvälisiä käsimerkkejä heilutellen.
Eräs hyväkäs Espoon Otaniemessä pisti ‘kovat piippun’ muutama vuosi takaperin, kun raivostui, heitti pyöränsä jalankulkuväylälle poikittain, repi liikuntavammaisen bemarikuskin ulos autosta, sylki hänen kasvoilleen, kirosi kuin viitapiru ja lopuksi hakkasi ökyauton konepellin lommoille. Ettäs kehtaatte ajella tuollaisilla, kun meillä on maapallo pelastettavana! Toki, toiseen suuntaan tapahtuvia “opetustuokioita” myös tapahtuu, mutta onneksi ökyautokuskit ymmärtävät niiden riskialttiuden mahdollisten hengenmenetysten osalta.
On outoa, että kilteistä, punaisissa valoista seisovista jalankulkijoista tulee öykkäreitä, kun he saavat polkupyörän alleen. Samat tyypit vaativat kovaan ääneen lisää pyöräteitä – miksi? Eiväthän he viihdy niillä muutenkaan eivätkä maksa liikenneveroa, kuten me ökyautoilijat.
Sinä päivänä, kun näille öykkäreille määritellään tankovero ja otetaan pakollisena käyttöön polkupyöräajokortti, voin lämmetä ajatukselle pyöräteiden lisäämisestä. Kun satakiloiset lycra-äijät ja hameenhelmat lepattaen huitelevat Jopo-tytöt pakotetaan opettelemaan liikennekäyttäytymisen perusteet, voi Suomessa olla toivoa pyöräilykulttuurin kehittymiselle. Mikäli se ei toteudu, seuraukset ovat karmivat.
No niin, kehitysideani innoittamana korkkaan ystäväni minulle ostaman oluen, jonka jälkeen en ajatellut istuvani Bat Boyn rattiin. Ehei, minähän noudatan sääntöjä!
Kuvat: Hetamari Woods & Pixabay
