Olen autoton. Ollut yli kaksi vuosikymmentä, mutta autokuume iski jälleen. Auton hankinta uudelleen on käynyt useasti mielessä, kuten tänä syksynäkin. Toisihan nelipyörä mukavuutta ja vapautta liikkumiseen. Jos muistelen menneitä autoiluvuosia, kannattaakohan autoa sittenkään hankkia? Kyllä sen on tarvittaessa saanut vuokrattuakin.

car repair
Kuva: pxhere

Oma auto on kahdesti mennyt kieroksi yhteenajoissa, joihin itse olin syytön. Kerran meni silloisen työpaikkani Postin Toyota Corolla lähes lunastuskuntoon yhteenajossa, johon olin syypää itse – varomattomuutta. Maksoin korvauksia korjauksesta ja sakot.

 

Monta pienempääkin kilkkausta on sattunut. Autoilemalla olen saanut postinjakajana asiakkaiden postilaatikoita palasiksi useammankin. Jopa fillarillakin yhden, kun jarrut pettivät. Kallein rutattu postilaatikko oli yli neljänsadan markan arvoinen. Nykyrahassakin varmaan tosi kallis. Valtiokonttori sentään korvasi sen kuparisen postilaatikon.

Betoniporsaita olen yrittänyt autolla suistaa paikoiltaan, talon seinää kokeillut kaataa ja talon nurkkaa kurtata kääntyessä. Silloin oli oma käsi kulmalautojen ja auton välissä, joten auto säästyi vaurioitta. Miten moinen oli mahdollista? Luu ulkona ei kannata ajaa liian lähellä taloa.

Jakeluauton kohdalle on osunut myös työkaverin Volkswagen Polo, joka tosiaan oli aika polo autoksi. Paljain käsin oikaisin siitä ruttaamani pellit. Kerran yritin peruuttamalla vääntää suurta lipputankoa isommalla pakettiautolla. Lastauslaitureiden kestävyyttä olen testannut muutaman kerran ja päin honkia olen kolistellut pari kertaa.

Pohjakosketuksia ovat jakeluautot ottaneet monta kertaa röykkyisillä jakelureiteillä. Ojaanajoja ja hankeen suistumisia en ole edes laskenut. Traktoria on useampaan otteeseen haettu vetoavuksi – ja ohikulkevia autoja. Kerran piti saada joku työntämään autoa jäisestä ja lumisesta ojanpenkasta. Paikalle osuikin viimeisillään raskaana oleva nainen. Hän ryhtyi urhoollisesti auttajaksi. Oli pakko toppuutella, ettei olisi seuraavaksi haettu kätilöä. Lopulta paikalle tuli myös hänen miehensä Datsun 100A:lla, jonka voimalla jakeluauto saatiin takaisin tielle.

Erään kerran tuli asiakaspariskunta työntämään postiautoa ojasta. Silloinkin nainen oli kova jätkä, vaikka oli iältään lähemmäs 75 vuotta. Seniorilla olivat huulet kuitenkin niin siniset, etten halunnut olla osallisena henkirikokseen, joten pyysin häntä ottamaan mieluummin rauhallisesti sivummalla, kuin ottamaan nitroja.

Muistelen, että joskus olisin kiirehtinyt pois postilaatikkorivistön ja rivistöä kohti valuvan kuskittoman jakeluauton välistä. Ehdin karkuun onneksi, ja laatikkorivikin pysyi nipin napin pystyssä. Jäinen kalteva tie, nääs, viettäähän se. Auton kyljen ja laatikkorivin väliin jäi muutama senttimetri. Tunnen muuten tapauksen, jossa jakaja kaatoi autolla seitsemäntoista laatikkoa kerralla. Se en ollut minä.

Omasta ajokistani en sentään ole varsinaisesti pudonnut, kuten eräs jakaja. Ukko pompsahti autosta istualleen risteykseen ja auto jatkoi yksin matkaansa jonnekin viistoon pientareen puolelle. Se oli mahdollista silloin, kun ajettiin jakeluautoa ovi auki ilman turvavyötä. Vanhoissa englantilaisissa Leylandeissa oli liukuovi kuskin puolella ja istuin oli kuin tuoli. Jakeluautoissahan on automaattivaihteet, joten hyvin ne kulkevat itsekseenkin.

Läheltä on pitänyt ajaminen yhteen piippu tanassa kapealla metsätiellä vastaantulevan panssarivaunun kanssa. Hetken mietin, tuleeko se päin vai ampuuko ensin. Ei ampunut. Mahduin kuin mahduinkin tankin ohitse pusikko pöllyten ja vaunu jatkoi muiden maalitaulujen etsimistä.

Hirvet ovat olleet tiellä monesti, mutta vain kerran olen ollut lähellä ajaa päin pöllöä. Siis oikeaa lentävää lintua. Se vain lensi keskellä päivää kohti tuulilasia etuviistosta. Pöllöhän on yölintu, näkee huonosti päivänvalossa, mutta ohi meni viime hetkellä, kun varmaan sittenkin näki auton. Ihmispöllöjen kanssa olen ollut lukemattomia kertoja törmäyskurssilla kävellenkin ja jopa liikkumatta mihinkään. Helsingissä etenkin – ja varsinkin näinä älykännyköiden aikana.

Mummon olen omalla autolla kumonnut kerran. Mummo selvisi onneksi pintanaarmuilla, mutta hänen polkupyöräänsä tuli jännästi vipattavat vanteet. Maksoin oikomisen.

Kerran olin ryhmittynyt jakeluautolla kääntymään risteyksestä vasemmalle. Taustapeilistä siinä katselin, kun takaa tuli kovaa vauhtia kohti Lada, ja ajattelin, ettei se ainakaan ohi mahdu, koska tien reunassa on kaide. Eteenpäin en ehtisi kiihdyttää, enkä kääntyä voinut vastaantulijoiden takia. En voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.

Yhtäkkiä kuski onnekseni käänsikin kantikkaan itämersunsa hätäpäissään oikealle suoraan kaiteeseen. Siinä ajoi vaimo miehensä uuden ajokin kurttuun, kuten hän itse totesi. Ei kuulemma havainnut minua. Voin hyvin kuvitella, että siinä perheessä ei sinä päivänä rakkaudesta ollut puhettakaan. Korkeintaan vaimo sai hellästi turpiinsa. Niin uskoi itsekin käyvän.

Ainoa sanalla sanoen karmaiseva tilanne on ollut se, kun kaartuvalla moottoritiellä oma auto lähti satasen vauhdissa vesiliirtoon. Onneksi ei ollut muita autoja lähettyvillä missään suunnassa, muuten olisi varmasti ollut siirtyminen taivaallisille ajoradoille aika lähellä. Ajokki oli jo ohjauskyvytön ja liukunut vasemmalle kaistalle, mutta onneksi renkaat ottivat kiinni tiehen viime hetkellä ennen kiitämistä keskipientareen yli vastaantulevien puolelle. Puistattaa muistellakin. Sen jälkeen pidin aina huolen, että autossani oli alla kunnon renkaat, eikä mitkään slicksit.

Olen tullut päätelmään, että on pysyttävä lujana: ei omaa autoa. Ajelen polkupyörällä, kuljen julkisilla ja kävelen. Parempi niin. Muistelot tekivät tehtävänsä. Tohelon ei kannata autoa ostaa. Puolustukseksi silti sanottakoon, että tekevälle sattuu. Autokuume kyllä laskee, kun käy pitkäkseen sohvalle ja laittaa otsalleen tyhjän lompakon. Ja opiskelijalla se tyhjänä pysyykin.

Aki Korhonen