Voiko raha ostaa onnellisuutta? Klishéisin kysymys koko maan päällä, mutta silti mielipiteitä jakava. Kelan tuilla ja minimipalkalla elävällä opiskelijalla, kuten itselläni, tähän kysymykseen on yleensä ollut selkeä vastaus.
Kyllä. Raha avaa mahdollisuuksia, antaa vapautta toteuttaa itseään ja luo taloudellisesti vakaamman elämän. Useat myös sanovat, että ihminen on luonnostaan ahne ja rahanhaluinen, joten kovatkin pyrkimykset kartuttaa omaa kassaa koetaan normaalina toimintana. Nyt olen kuitenkin varma, että pankkitilin saldon hupeneminenkin saa aikaan positiivisen reaktion, ja jopa voimakkaamman kuin sen kasvaminen.
Harvard suoritti vuonna 2008 useamman vuoden kestävän kokeen, jossa tutkittiin taloudellisen ja henkisen terveyden yhteyttä toisiinsa. Harvard Gazette julkaisi tutkimuksesta artikkelin kuukausi myöhemmin.
Yliopiston järjestämä koe sisälsi kolme osaa; ensimmäinen osa oli maanlaajuinen kysely omasta kulutuksesta ja lahjoituksista ja piti mukanaan arvioinnin omasta onnellisuuden tasosta. Toisessa osassa erään firman työntekijöille annettiin 5000 dollarin bonus, jota ennen ja jälkeen he arvioivat oman onnellisuutensa. Kolmannessa kokeessa yksittäisille yliopiston oppilaille annettiin 15-20 dollaria ja pyydettiin käyttämään se joko itseensä tai muihin, esimerkiksi lahjaksi tai hyväntekeväisyyteen. Jälleen tämän jälkeen kysyttiin tapahtuman vaikutusta omaan onnellisuuteen.
Kyseistä kokeiden sarjaa voisi analysoida tuhannella eri tavalla, mutta haluan keskittyä suurimpaan yhteiseen tekijään niiden välillä. Jokaisessa kokeessa osallistuneiden tyytyväisyys elämään ja onnellisuuden taso nousi pysyvämmin, kun ylimääräinen raha oli käytetty muihin kuin itseensä. Gallupissa he, jotka lahjoittivat useimmin, olivat eniten tyytyväisiä nykytilanteeseen, bonuksen saajista hyväntekeväisyyttä harjoittavat olivat onnellisimpia ja opiskelijoista kaverille setelin antavat olivat normaalia paremmalla tuulella vielä illallakin.
Ennen tätä tutkimusta olin samaa mieltä useiden kanssa väitteestä, että ihmiset ovat oletusarvoisesti syntyneet ahneina ja kuolevat ahneina. Tutkimuksen jälkeen tosin haluan väittää, että ego ja imago ovat tärkeämpiä kuin raha suuremmalle osalle ihmisistä. Tietenkin haluaisin uskoa, että enemmistö antoi ilmaisen rahansa pois vain hyvää hyvyyttään, mutta en voi taistella uutta ajatusta vastaan, joka pakolla tästä herää. Onko rahalahjoitus näissä tilanteissa auttamishalua vai hyväntekijäksi roolitusta? Tuleeko ihmiselle onnellinen olo toisen hyvästä olosta vai siitä, että sai mahdollisuuden pönkittää omaa itsetuntoaan näyttämällä sankarilta?
Uskoni ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen on joskus huteralla alustalla jo ilman hyväntekeväisyydenhalunkin kyseenalaistamista. Me omina yksilöinä olemme ainoita, joiden perimmäisistä agendoista olemme selvillä, mikä voi tuntua pelottavalta. Mieluummin kuitenkin olen egoansa ruokkivien lahjoittajien kuin ahneiden Roope Ankkojen kanssa tekemisissä.
