Varhaiskasvatuksesta pääkaupunkiseudulla uutisoidaan melkein joka päivä Helsingin Sanomissa. Harvoin näissä uutisissa tulee esille kuitenkaan henkilöstön uupumus jatkuvien vaatimusten ja resurssipulan keskellä.
Pääkaupunkiseudulla on tällä hetkellä haussa mol.fi-sivuilla 200 paikkaa varhaiskasvatuksen hoitajasta päiväkodin johtajaan. Se tässä on surullista, että näihin tehtäviin ei löydy halukkaita. Vastuut ovat suuria, palkka pientä vastuuseen nähden. Työnkuvaan kuuluu toiminnan suunnittelua, kirjaamista, palavereja, erilaisia koulutuksia. Onko tämä kaikki tärkeämpää kuin lasten kanssa vietetty aika ja läsnäolo? Olen työskennellyt lastenhoitajana, joten tiedän mistä puhun.
Henkilöstömitoitus alle 3-vuotiaiden ryhmässä on se, että neljää lasta kohden yksi kasvattaja. Yli 3-vuotiailla suhdeluku on seitsemää lasta kohden yksi kasvattaja. Toteutuvatko nämä suhteet? Kyllä siihen pyritään, mutta huomattavan usein nämä jäävät toteutumatta. Jos joku ryhmän kasvattaja on poissa eikä sijaista saada, koko päivä menee sekaisin ja muuttuu selviytymiseksi. Valitettavasti sijaista ei aina saa, mutta usein kyse on myös siitä, että säästösyistä sijaista ei tilata ollenkaan, mikäli lapsiluku ylittyy vain parilla lapsella tai jos koko talon lapsiluku suhteutettuna henkilökuntaan on kunnossa. Se. että henkilökunnan lukumäärä suhteessa lapsiin koko talossa on riittävä, ei tarkoita, että kasvattajat olisivat siellä, missä vajetta on. Työntekijät haluavat auttaa toisiaan, mutta aina ei pysty venymään. Eikä ihminen voi olla kahdessa tilassa yhtä aikaa. Voiko enää puhua varhaiskasvatuksesta, jos yksi työntekijä yrittää selviytyä 14 lapsen kanssa yksin? Silloin kyse on lasten säilyttämisestä ja heidän kanssaan selviämisestä, mutta kasvattaminen esimerkiksi toiminnan merkeissä jää pois.
Instagramissa varhaiskavatuksenkertomuksia-tilillä varhaiskasvatuksessa työskentelevät ihmiset saavat anonyymisti kertoa omia kokemuksiaan työstään, tarkoituksena avata työntekijöiden ahdinkoa. Monet julkaisut kertovat työn kuormittavuudesta ja kuinka ihmiset ovat päätyneet loppujen lopuksi pitkille sairauslomille lepäämään. Työntekijöiltä odotetaan, että jaksetaan vaikka väkisin. Moni entinen työntekijä kertoo alanvaihdon olleen elämänsä paras päätös. Vaikka itse rakastan lasten kanssa työskentelyä, tämän alan selviytymismentaliteetin takia koen tehneeni parhaan päätöksen vaihtaessani alaa.
Hyvä, että asiat tulevat julki, mutta surullista, että näihin epäkohtiin ei haluta tarttua. Yllä mainitulla Instagram-tilillä on julkaisu, jossa kirjoittaja kertoo kyseisen tilin ja sen julkaisujen tulleen puheeksi pedagogisen johtajuuden kurssilla. Asiantuntijat kommentoivat, etteivät tilin kokemukset ole todenmukaisia. Mikäli asiantuntijat ja ylemmät tahot eivät usko työntekijöiden kertomuksia niin miten minkäänlaista muutosta voi saada aikaan? Eikö näistä kertomuksista kannattaisi ottaa koppia ja tarkastella työntekijöiden hyvinvointia?
