Milloin kahvi on laimeaa, ulkona sataa räntää ja kotona kaikki on perseestä. Välillä pitää päästellä höyryjä ja purkaa tunteita, mutta tarvitseeko ihan kaikesta valittaa? Valittaminen arkisista asioista on aika harmillisen yleistä. Negatiivisten kokemusten ääneen sanomisessa ei ole mitään vikaa, mutta siinä on, että kaikista pienistäkin asioista pitää nurista. Miksi jotkut meistä on elämäntapavalittajia, joiden on pakko hangata vastaan jokaisessa arkipäiväisessäkin asiassa?
Kävin äitini kanssa kahvilla ja hän kertoi, kuinka heidän työpaikan kahvihuoneessa vallitsee huono ilmapiiri, sillä siellä kokoontuu päivittäinen narinarinki. Kahvihuone on paikka, missä työntekijän olisi saatava hetki hengähtää kiireen keskellä. Äitini lähentelee eläkeikää ja hänen mukaansa positiivisuus arjessa ei välttämättä ole mikään itsestäänselvyys silloin, kun elää yksin ja työkavereiden kanssa jutustelu saattaa olla päivän ainoa sosiaalinen kokemus. Positiivista elämänasennetta ei ainakaan edesauta työpaikalla vallitseva valittamisen ilmapiiri.
Ironista tässä on se, että minäkin tässä parhaillaan valitan.
Olen pistänyt merkille sellaisen seikan, että monesti henkilöt, joiden elämässä on tapahtunut isoja ja traumaattisia asioita, eivät juurikaan mukise turhista. Uskoisin sen johtuvan tietynlaisesta perspektiivistä elämään. Joskus saattaa olla, että osataan olla kiitollisempia, kun ollaan niin sanotusti koettu kovia.
Iäkkäämpien ihmisten sairaus?
Kokemukseni mukaan valittaja on useammin vanhempi kuin nuorempi ihminen. Nuoremmat ihmiset eivät ehkä ole vielä kokeneet tarpeeksi epäonnistumisia tai vastoinkäymisiä, että olisivat niin sanotusti katkeroituneet. En kuitenkaan usko, että katkeroituminen on ainoa syy valittamiseen. Voihan se olla, että valittamisen tapa tulee vaikkapa kasvatuksen mukana. Mistä pikkusieluisuus ja valittaminen siis oikein johtuvat? Onko kaikesta nariseminen katkeruutta elämättömästä elämästä?
Eräs entinen ystäväni ei koskaan tykännyt mistään ja hankasi aina vastaan, kun häntä yritti auttaa muuttamaan ajattelua hieman positiivisempaan suuntaan. Kaikista vaihtoehdoista löytyi aina negatiivinen puoli ja hän näki ainoastaan sen. Vastaan hankaavan persoonan kanssa on pidemmän päälle aika raskasta elää. Myöhemmin olenkin huomannut, että tämä kyseinen ystävä ei enää kuuluu lähipiiriini ja kohtaamme enää hyvin harvoin. Ihmistä, joka on jatkuvasti negatiivinen, on raskasta yrittää tukea ja myötäillä.
Kuin huono parisuhde, josta pitäisi päästä eroon
Valittamisen syndroomasta voi kuitenkin myös parantua. Ilokseni huomasin hetki sitten, että eräs toinen vanha valittajakaverini ei olekaan enää sellainen, kun tapasimme pitkästä aikaa. Elämä on ehkä vihdoin kohdellut häntä niin, että positiiviset kokemukset pyyhkäisivät tieltään katkeruuden. Lähipiirissäni on kuitenkin edelleen valittajia. Sellaisia, jotka ovat esimerkiksi omaa perhettä ja heistä ei voi, eikä halua, päästä niin sanotusti eroon. Heidän kanssaan olen kohdannut hetkiä, kun tekisi mieli ottaa valittajaa hartioista ja ravistella: etkö sinä tajua, että tuo ei ainakaan tee sinusta onnellisempaa?
Valittaminen on kuin pitkään jatkunut huono parisuhde. Siitä on vaikea luopua, koska siihen on tottunut ja ei näe parempaakaan. Aikaansaamattomuus ja valittaminen liittyvät myös yllättävän usein toisiinsa. Joillakin henkilöillä on luontainen taipumus olla hyvin oma-aloitteisia ja hoitaa asiat mukisematta. Toiset taas ovat sellaisia, jotka eivät saa oikein mitään tehtyä ja kaikesta maristaan. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että liika positiivisuuskaan ei ole hyvä asia. Kaikki ei ole aina hyvin ja et voi olla aina iloinen. Tunteita pitää purkaa ja uskaltaa sanoa, kun oikeasti ärsyttää, surettaa tai suututtaa.
Artikkelikuva: Valittamisen tavasta voi myös päästä eroon. (Kuva: Flickr)
