Yksityiskohta Satu Lindroosin maalauksesta ”Moon river”.

Keravan juna-aseman kupeessa katseeni osuu sattumalta julisteeseen, jossa kerrotaan Elokuun akat -nimisen ryhmän taidenäyttelystä. Kiinnostukseni herää ja astun sisään Galleria Alliin, jossa kaksi herkän oloista vanhempaa naishenkilöä tervehtii minua iloisesti. He ovat Tarja Laine ja Satu Lindroos, kaksi Elokuun akkojen jäsentä. Saan myös kuulla, että ryhmän kaksi viikkoa kestänyt näyttely on auki enää hetken. Ehdin silti kiertää läpi näyttelyn ja vaikutun näkemieni maalausten värikylläisyydestä ja luontoaiheista.

Eläkkeellä on aikaa paneutua taiteisiin

Elokuun akat on seitsemästä eläkeikäisestä naisesta koostuva harrastelijataiteilijaryhmä, joka järjestää taidenäyttelyitä. Näyttelyissä tekijöiden kokoonpanot hieman vaihtelevat – tässä kyseisessä näyttelyssä tekijöinä on viisi naista: Laineen ja Lindroosin lisäksi Maija-Liisa Pöysti, Eila Elsilä sekä Marja-Leena Latostenmaa, jonka ympärille ryhmä on alun perin pitkälti muodostunut.

Elokuun akat eli vasemmalta Satu Lindroos, Tarja Laine, Maija-Liisa Pöysti ja Eila Elsilä. Näyttelyn viides jäsen Marja-Leena Latostenmaa ei ollut kuvaustilanteessa paikalla.

– Meillä on takana pitkä yhteinen historia. Ensi vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta, kun olemme tehneet yhteistyötä. Pitäisi varmaan pitää sen kunniaksi juhlanäyttely. Me ollaan aikanaan tutustuttu taidekursseilla. Ryhmämme nimi viittaa (elämän) syksyyn. Olemme kaikki nimittäin suunnilleen saman ikäisiä eli kypsässä eläkeiässä. Ja paino on sanalla ”kypsässä”, mikä tarkoittaa, että me ollaan enemmän seitsemänkymppisiä kuin kuusikymppisiä, Lindroos nauraa kuvatessaan ryhmän historiaa.

Laine jatkaa, että juuri eläkkeellä oleminen mahdollistaa sen, että on aikaa panostaa taiteisiin, näyttelyissä käymiseen ja taidekursseilla opiskeluun.

Halu kehittyä taiteen tekemisessä ajaa eteenpäin ja yhteen

Laine ja Lindroos kertovat, että Elokuun akkojen jäsenet tekevät yhdessä paljon muutakin kuin vain järjestävät näyttelyitä.

– Me esimerkiksi etsitään mukavia maisemia ja käydään yhdessä maalaamassa niitä, opiskellaan jatkuvasti maalaustekniikkaa, käydään näyttelyissä ja keskustellaan paljon taiteista. Me kaikki ollaan tosi opinhaluisia ja pyritään kehittämään omaa tekemistä. Me opitaan toisiltamme ja annetaan toisillemme palautetta aina hyvässä hengessä, mutta silti niin, että toiselle tulee kyllä selväksi mihin suuntaan ryhmän mielestä tulisi jatkaa ja mihin ei.

Ryhmän jäsenet esimerkiksi valitsevat näyttelyiden maalaukset siten, että kaikki tuovat maalauksensa ja ne levitetään nurmikolle, ja raati sitten yhdessä valitsee mukaan otettavat työt. Lindroos painottaa, etteivät he ole ammattitaiteilijoita, vaan ”paneutuvia harrastelijoita”, jotka ovat silti hyvin sitoutuneita asialleen.

Taiteen tekeminen on tie itseen

Naiset kuvailevat taiteen tekemisen olevan erittäin merkittävä osa heidän elämäänsä. Laine katsoo taiteen olevan keino tulla omaksi itsekseen.

– Olen taiteen tekemisessä omimmillani. Se auttaa minua tulemaan siksi, mikä olen. Nautin väreistä ja haluan saada aikaan jotakin, siinä on sellaista tavoitteellisuutta.

Tarja Laineen maalaus ”Syyshehkua”.

Lindroos taas korostaa taiteen roolia tunteiden ja muistojen käsittelyn välineenä.

– Maalaamisessa etsin tunnekokemuksia – usein ne ovat muistoja. Esimerkiksi nämä nyt esillä olevat tauluni koskettavat elämäni onnellisimpia lapsuuden hetkiä. Kaikissa niissä näkyy valon liike, valon elämä. Harrastan myös kirjoittamista, ja minusta maalauksissakin tulisi olla sisällä jokin tarina.

Satu Lindroos esittelee teostaan, joka kuvaa häneen lapsuusmuistoaan eräästä kellarissa, jossa säilytettiin värejä tynnyreissä. Lindroos kertoo, että hänelle on olennaista kuvata maalauksissaan nimenomaan valoa ja sen liikettä.

Alan jo lopetella haastattelua, kun sisään Galleria Alliin astelee kaksi muutakin ryhmän jäsentä, Maija-Liisa Pöysti ja Eila Elsilä. He innostuvat vielä kertomaan näkemyksiään Elokuun akoista ja käsityksiään taiteesta.

– Me Elokuun akat ollaan ihan samanhenkisiä taiteen suhteen, vaikka me muuten ollaankin erilaisia. Yhdessä me ollaan tosi kiva porukka ja käyty esimerkiksi taidereissuilla Italiassa ja Ranskassa eri kokoonpanoilla. Ai miksi maalaan? Kun en muuta voi. Maalaaminen on minulle tunteiden purkautumistie: jos olen surullinen tai iloinen, niin voin maalata. Mutta jos en ole kumpaakaan, niin ei oikein irtoa, Pöysti toteaa.

– Tämä maalaaminen on sellaista itsensä haastamista ja itsensä toteuttamista yhtä aikaa, täydentää Elsilä vieressä.

Viimeiset näyttelyvieraat ovat jo lähteneet ja naiset alkavat huojentuneina purkaa esittelytarroja ja maalauksia seiniltä. Jos Elokuun akkojen ensi vuodeksi suunniteltu 10-vuotisjuhlanäyttely toteutuu, vierailuni siellä ei enää ole sattumaa.

Teksti ja kuvat: Mikko Sillfors