Aika siivota jäljet. (KUVA: Veera Ylipieti)

Ruuanlaitosta syntyvä tiski on hankalasti väistettävissä oleva asia. Sitä syntyy ja moni kokee sen vähintään ikävänä ja tympeänä. Juuri kun on onnistunut valmistamaan hataran jäljitelmän huippukokin luomasta reseptistä ja puhkuu ylpeyttä itsestään, täytyisi tehdä jotain sille toiminnassa sotkeutuneelle astia- ja kapustakasalle. Laiska ihmismieli ei millään jaksaisi. Katse lepää itseaiheutetussa sotkussa ja tiskaaminen tuntuu ärsyttävän turhalta. Tulossa olisi käytettyjä minuutteja elämästä toimintaan, joka vain on pakko tehdä. 

Kaikki säilyy paikoillaan ja on ok niin kauan kun ihminen on tilanteessa yksin. Ei ketään mailla halmein. “Itse tämän sotkun tähän aikaan sain ja minusta on kiinni, mitä sille seuraavaksi tapahtuu. Se tuli tähän minun toimesta ja minä sen korjaan”. Tällaista voisi olla empaattisen ja niin sanotusti “tiskiterveen” henkilön päänsisäinen mietiskely. Hän ymmärtää olevansa pieni kappale suuressa universumihässäkässä, mutta kokee myös tämän pienen osansa olevan tärkeä. Aivan yhtä tasaisen ja arkisen tärkeä kuin tyypin, joka asuu seinän toisella puolella, kadun toisella puolella tai kotimaansa rajan toisella puolella. 

 

Ihminen on sosiaalinen olento ja asiat vaikeutuvat kuitenkin huomattavasti kun tilanteeseen lisätään lajitoveri. Kun ihminen ei enää yksin käytä aluetta, johon tiskit tuppaavaat syntynsä saamaan, vaan jakaa sen jonkun kanssa. Tiskit saavatkin yhtäkkiä toiset silmäparit osakseen, jolloin heitä katsellaan, huomioidaan ja voivotellaan useamman tahon toimesta. Arkisesti ilmaistuna, saman katon alla asutaan yhdessä ja toisen ihmisen toiminnalla onkin yhtäkkiä vaikutusta toiseen. Katse omasta navasta on käännettävä muualle ja pohdittava toisen tuntemuksia aiheuttamastaan lika-astiakasasta. 

 

Kyseessä on katkelma arkitilanteesta, joka voidaan nähdä mikrouniversumin näyttämönä. Kuinka maailma toimisi soljuvasti, tasapuolisesti ja toisaalta tylsästi, jos kaikki ajattelisivat mitä muut ajattelevat esimerkiksi heidän tiskeistään. “Minua ärsyttää, joten mitenköhän paljon tuota toista mahtaa ärsyttää minun aiheuttamani sotku. Nyt hänkin saa kokea ärsyyntymistä vaikka ei liittynyt asian syntyyn laisinkaan”. Tilanne kärjistyy toki näin pitkälle vain jos tiskit seisovat tekemättöminä tarpeeksi kauan. 

Empatia on arvo, joka tulisi kulkea ihmisen mukana päivittäin ja kaikkialla, kaikissa tilanteissa. “Ei ole minun juttu nyt tai ei koske minua” -ajattelu johtaa jupinaan ja aikanaan vaarallisille vesille kommunikaatiossa. Sitä tapahtuu kuitenkin globaalisti kaikenkokoisilla skaaloilla. Tiskitilanne voi tuntua harmittomalta, mutta voi paisua elämän muille osa-alueille. Pelottavan suureksi se muuttuu, jos kaikki ajattelisivat näin. Sormea ei tule osoitella muualle vaan upottaa kädet tiskialtaaseen, siivota omat sotkut ja jättää paikat niin kuin ne alkujaan olivat.

 

Veera Ylipieti