Kun 2009 muutin Oulusta Helsinkiin, ihastelin kaupungin kauneutta ja
yllättävän runsasta luontoa. Erityisesti tekivät vaikutuksen Senaatintori
ympäristöineen, Punavuoren, Eiran ja Töölön jugendtalot, kohta
rautatieaseman takaa alkanut villi Töölönlahti ja vanhahkojen
kerrostaloalueiden vehreys esimerkiksi Lauttasaaressa. Laajoihin metsiin ja
lenkkipoluille oli kenties pitkä matka, mutta korvaukseksi aivan nurkan
takaa löytyi palanen lehtoa tai rakentamaton kallio, ja rantapolulla
saattoi kohdata ketun. Puheet kivierämaasta osoittautuivat siis
hölynpölyksi: luontoa tuntui täällä löytyvän lähempää ja enemmän kuin monissa Oulun
lähiöissä. Pääkaupungin kaduilla myös aisti viehättävästi historian.

Töölönlahden laitamia lukuun ottamatta tuo kaikki on vielä tallella, mutta
moni asia on muuttunut tai muuttumassa. Uusia asuinalueita on noussut eri
puolille, ja niitä leimaa tiiviys ja kalseus. Luontoa on säästetty mutta
ikkunasta sitä ei usein näy. Oivia esimerkkejä tästä ovat Jätkäsaari,
Kalasatama ja Pasilan suureellinen Tripla.

Itse koen nuo alueet rumiksi ja luotaantyöntäviksi. Niihin en haluaisi
asumaan. Tiedän myös, etten ole näkemyksessäni yksin.
Mielipidekirjoituksissa ja kyselyissä tulee yhä uudestaan esille, että
suuri osa suomalaisista kokee kauniiksi perinteisen puurakentamisen ja
jugendin harjakattoineen ja mahdollisine koristeineen, ei moderneja,
pelkistettyjä betonilaatikoita. Kansan maku poikkeaa siis harmittavasti
arkkitehtien ja päättäjien näkemyksestä – niin sitkeästi, että se panee
kysymään, onko takana ehkä jotain yleisinhimillistä. Kauneuskäsityksiä
pidetään usein vain subjektiivisina tai kulttuurin muovaamina, mutta
estetiikassa on myös lainalaisuuksia: ihmissilmä näkee kauniina esimerkiksi
symmetrian ja kultaisen leikkauksen.

Nykysuuntaukseen on tietenkin syynsä. Kasvavalle väestölle tarvitaan
asuntoja, ja niistä on pulaa ennestäänkin, etenkin kohtuuhintaisista, ja
totta kai on tärkeämpää, että ihmisellä ON asunto kuin miltä se näyttää.
Eikö kuitenkin voisi tavoitella molempia? Kaupunkirakenteen tiivistämistä
taas perustellaan ekologisilla näkökohdilla. Nämä eivät kuitenkaan ole
selviä: tiedetoimittaja Pasi Toiviainen toi vuonna 2015 julkisuuteen
tutkimuksia, jotka osoittavat, että tiivistäminen ei välttämättä olekaan
merkittävä tekijä ilmastopäästöjen vähentämisessä. Tärkeämpää näyttääkin
olevan liikennepolitiikka ja asukkaiden elämäntapa.

Luonnossa oleskelu ja liikkuminen lisäävät tutkitusti sekä psyykkistä että
fyysistä hyvinvointia. Luonnon pitää myös olla niin lähellä, että sinne
pääsee riittävän usein. Kokemus osoittaa, että rakennetullakin ympäristöllä
on merkitystä. Ihmisten toiveet pitäisikin mielestäni ottaa paremmin
huomioon asuinalueiden suunnittelussa. Se voisi tehdä rakentamisesta
kalliimpaa, mutta samalla se olisi investointi hyvinvointiin.
Arkkitehtuurin tuotoksia joutuu katsomaan vuosikymmeniä, eikä ole
samantekevää, miltä kotikulmilla näyttää. Maisemahan on mieliala.