Aleksandra Lemken valokuvia etnisiin vähemmistöihin kuuluvista ja rodullistetuista LHBTIQ+-ihmisistä Suomessa.
Näyttely pidettiin aivan kauppakeskus Itiksen vieressä Stoassa.
Vuonna 2021 tulee kuluneeksi 50 vuotta homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnista Suomessa. 50 vuoden aikana sateenkaari-ihmiset ovat raivanneet tilaa itselleen yhteiskunnasta tullakseen nähdyksi, mutta silti monelle ihmiselle heistä syrjintä on arkipäiväistä ja eläminen täysin omana itsenään ei ole vielä välttämättä mahdollista. Suomalaisessa yhteiskunnassa on vahvasti vallassa käsitys siitä, että sateenkaari-ihmiset ovat valkoisia ja ajoittain jopa väitetään, että pakolaiset, muslimit ja muut etniseen tai uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvat ihmiset olisivat uhka LHBTIQA+ -ihmisten oikeuksille Suomessa.
Suomessa asuu, elää, opiskelee ja työskentelee rodullistettuja sateenkaari-ihmisiä, joilla on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi yhdenvertaisesti yhteiskunnassamme. Näyttelyn tarkoituksena on voimaannuttaa heitä, edistää heidän ihmisoikeuksiaan sekä lisätä valtaväestön keskuudessa tietoisuutta sateenkaariyhteisön moninaisuudesta. Tässä näyttelyssä valokuvien mallit ottavat haltuun yhteiskunnasta tilaa, joka kuuluu myös heille.
Syrjintä, rasismi ja vihapuhe heikentävät tutkitusti ihmisen elämänlaatua. Kuluttavaa ja erityisen haitallista syrjintä on ihmiselle, joka kuuluu kahteen tai useampaan vähemmistöön. Tällainen moniperusteinen syrjintä voi olla luultua yleisempää, koska sitä ei monesti tunnisteta. Sateenkaarivähemmistön lisäksi etniseen tai uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvalla henkilöllä onkin suuri riski joutua moniperusteisen syrjinnän kohteeksi.
Tässä oli hieman ideaa ja ajatusta näyttelyn tarkoituksesta, mutta lähdin näyttelyyn avoimin mielin ja odottaen paljon erilaisia haastatteluja. Saavuttuani paikan päälle huomasin Stoan etuovien edessä kolme vanerista kyhäiltyä hirveän näköistä tornia, joihin oli lätkäisty taide teoksia. Kysyin infopisteeltä, missä on valokuvanäyttely About Us? Sainkin pettymyksekseni vastauksen:
” En ole varma, mutta ne taitavat olla tuossa, ovat jo olleet siinä jo pari viikkoa.”
Pettymykseni oli suuri, kun kiertelin ja katsoin kuvia ja seurasin ohi kulkevia ihmisiä niin yksikään ei edes vilkaissut kuvia päin. Taidenäyttely oli sijoitettu infopisteen ja wc-tilojen välittömään läheisyyteen, joka mielestäni kuvastaa vähemmistöön kuuluvien ihmisten aseman Suomessa, mikä on todella surullista. Ajatuksia herättää kuvien sijainti ja esillepanon heikko suoritus. Miksi ihmeessä Aleksandra Lemken on suostunut tähän totaaliseen lyttäykseen? Taidenäyttely tuntui enemmänkin olevan ihmisten tiellä kulkiessaan jonnekin kuin huomiota herättävä valokuvanäyttely.
