Pelastusarmeija on harjoittanut asuntola- ja yömajatoimintaa jo sata vuotta. Enää ei kuitenkaan puhuta asuntoloista, vaan asumisyksiköistä. Pelastusarmeijan Pitäjänmäen asumisyksikössä Helsingissä noudatetaan Asunto ensin –mallia, jonka keskeinen näkemys on, että asunnon hankkiminen on asunnottomuustyössä etusijalla muihin tukitoimiin nähden.

”Olin hetken aikaa bändissä, mutta jättäydyin pois, koska en oikein hallinnut soittoa” naurahtaa Marco Taskinen.

Asukkaana

Marco Taskinen, 45, on asunut Pitäjänmäen yksikössä sen perustamisesta lähtien, vuodesta 2011. Hän oli talon ensimmäisiä asukkaita.

─ Olen äärimmäisen tyytyväinen tähän. En paljon enempää voisi toivoa. Olin kymmenen vuotta Rälläkässä (Pelastusarmeijan miesten asuntola), joka oli kyllä asuntoloiden helvetti. Siellä kymmenen neliömetrin tilaa asutti kaksi miestä. Nyt asun itsekseni 35 neliön yksiössä, Marco kertoo.

─ Asuin kyllä aiemmin kaupungin vuokra-asunnossakin, mutta sain sieltä häädön 2000-luvun alkupuolella päihteiden käyttämisen takia. Sen jälkeen pyöriskelin vuoden verran kaverien nurkissa ja kun sitäkään ei voinut enää jatkaa, siirryin pyöräkellareihin.

─ Oli minulla väliaikaisia ja tilapäisiä työpaikkojakin. Nekin menivät päihteiden käytön takia. Raksalla alettiin ottaa seulatestejä ja niihin sitten jäin. Sanottiin, että vakuutuksellisista syistä minua ei voida töissä pitää.

Marcon äiti kuoli 1990-luvun puolivälissä, jolloin hän jäi kahden 13-vuotiaan pikkusiskonsa kanssa. Sisko olisi halunnut olla veljensä luona, mutta oikeus päätti toisin ja siskon huoltajaksi määrättiin isä.

─ Se oli liikaa. Halusin vain paeta ja siinä vaiheessa päihteet ja huumeet saivat vallan. Ymmärsin onneksi oman tilani, siskolla oli parempi isän luona. Näin häntä silti silloin tällöin.

Marco on ollut korvaushoidoissa ja katkolla useasti, mutta niistä ei ole ollut apua.

─ Päihteiden ja huumeiden tiellä olen edelleen. Rälläkässä asuminen jätti jälkensä, enkä tunne enää kykeneväni perinteiseen kerrostaloasumiseen. Täällä saan asua niin kauan kuin haluan ja koen, että tämä on minulle turvapaikka.

Janne Koukku työn touhussa kanttiinissa.

Osa asukkaista on mukana työtoiminnassa. Kanttiinia pyöritetään, tehdään toimitilahuoltoa ja alihankintana kootaan heijastimia. Toimintatorstaisin on käyty keilaamassa ja nyt ollaan aikeissa mennä silakkamarkkinoille.

─ Saadaan itse ehdottaa asioita, joita voisimme tehdä, Marco Taskinen sanoo.

─ Ulkopuolisiin harrastuksiin olen aika laiska lähtemään. Täällä kyllä työtoimintaa riittää ja kaikki tarpeellinen on saatavilla. Parisen kertaa viikossa käyn siskon ja hänen poikansa luona, kun asuvat aika lähellä.

Sisarenpoika onkin Marcolle tärkeä, ja hänen kanssaan on ”nasta touhuilla kaikkea”.

─ En tiedä, mitä tulevaisuus mulle tuo tullessaan, liekö sitä edes, mutta siskon ja pojan laitan itseni edelle. He ovat mulle tärkeämpiä kuin mä itse. Siskolla menee hyvin, paremmin kuin olisin voinut uskaltaa kuvitella. Hänellä on työpaikka ja poika, ja asia ovat muutenkin mallillaan. Siihen täytyy olla tyytyväinen.

Kanttiinin kassana lähihoitajaopiskelija Sonja Luhanko. Seuraamassa ovat työvalmentajat Timo Lepistö ja Tiia Mäkiniemi.

Työntekijänä

Ella Halonen, 29, on ollut Pitäjänmäen asumisyksikössä työssä koko sen olemassaolon ajan, kahdeksisen vuotta. Koulutukseltaan hän on lähihoitaja ja toimii nyt asumisen ohjaajana, oltuaan alkuun muutaman vuoden sairaanhoitajan parina.

─ Työnkuva on muuttuva jo senkin takia, että tämä on kolmivuorotyötä, mutta pidän vaihtelusta. Työnkuva vaihtelee ruuanlaitosta siivoukseen, lääkkeiden jakoon ja haavojen paikkaamiseen, mutta tärkeintä on kuitenkin olla asukkaille läsnä ─ antaa heille aikaa ja tehdä asioista merkityksellisiä, kohottaa heidän omanarvontuntoaan. Voidaan ihan vaikka juoda heidän kanssaan kahvia ja keskustella säästä, Ella kertoo.

Hänen mielestään yhteiskunnan tulisi tukea moniongelmaisia, eikä leimata.

─ Huomasin teini-iässä opiskellessani, että haluan työskennellä sellaisten ihmisten hyväksi, joita yhteiskunta stigmatisoi. Päihde- ja mielenterveystyö on minun juttuni. Tunnen olevani omalla alalla ja koen että minulla on siihen eväät. On kiinnostusta, kunnianhimoa ja ammattitaitoa. Uskonnollista taustaa tai vakaumusta en omaa, mutta ei sitä ole kysyttykään.

─ Kun aloitin, olin nuori, ei minulla oikein ollut realistista kuvaa tästä työstä. En ymmärtänyt kaikkia tosiasioita ja kipupisteitä. Nyt ne jo tiedostan. Työni ei alkuun vastannut odotuksiani, siis hyvällä tavalla. Se on osoittautunut paljon merkityksellisemmäksi kuin odotin. Tunnen tekeväni yhteiskunnallisesti tärkeää työtä, Ella sanoo.

─ Meitä on täällä yksikössä yli sata ihmistä, 111 asukasta ja 25 työntekijää. Tarkoitus on toimia yhteisöllisesti niin, että jokaisella on hyvä olla. Haluan asukkaiden tuntevan, että heitä arvostetaan ja kunnioitetaan. Heilläkin on ihmisarvo.

─ Paras mittari minulle työssä onnistumisessa on, kun erilaisia lieveilmiöitä on mahdollisimman vähän. Onhan tämä henkisesti raskasta työtä, kun ihmisten kanssa toimitaan, mutta samalla kovin antoisaa. Pitää kuitenkin muistaa, että vaikka haluamme olla yhteisöllisiä ja asukkaat yhteisöllisyydestä pitävätkin, liian lähelle ei saa mennä. On pidettävä tietty etäisyys asukkaisiin.

Työkavereistaan Ella mainitsee, että he ovat osaavia ja mukavia. Työyhteisöön kuuluu muun muassa lähihoitajia, sosionomeja, sairaanhoitajia, fysioterapeutteja ja esimiehiä.

─ Olen hyvin ylpeä ammatistani ja siitä työstä, jota me täällä teemme.

Se on helppo ulkopuolisenkin huomata.