Istun seuraamaan soundcheckiä Kulttuuritalon Aalto-saliin. Pimeyden keskellä soivat tutut sävelet, kun vahva ääni laulaa siitä, miten tuuli nousee ja saa pedon muodon. Selailen muistiinpanoja ja testailen kameraa odotellessani, että tummanpuhuva hahmo lavalla ehtii antaa haastattelun. En kuitenkaan meinaa malttaa pitää silmiäni papereissani, katse harhailee jatkuvasti lavan suuntaan ja jalka hakkaa musiikin tahtiin melkein tahtomattaan. Jo pelkkä soundcheck saa musiikin iskemään kuin miljoona volttii.
Seuraan pitkätukkaista, hentorakenteista, vain vaivoin itseäni pidempää miestä salin ulkopuolelle. Istuudumme pöydän ääreen, asettelen äänityslaitteen pöydälle ja äänitasoja testatakseni kyselen, mitä mies on syönyt aamupalaksi. Kuulemma kunnon aamupala on jäänyt välistä, käsi on aamulla hapuillut irtokarkkipussin pohjalle. Kyselen musiikista, keikoista, koronasta ja vihreistä kuulista. Mies vastaa rauhallisesti, jopa analyyttisesti jokaiseen kysymykseen, aina välillä naurahtaen. Välillä hän viuhtoo käsillään puheidensa painoksi, joskus sormet naputtelevat mustaa pöytäliinan pintaa. Sekoilen sanoissani ja kysymyksissäni, hiukan hävettää. Miehen ystävällinen olemus kuitenkin antaa anteeksi mokailuni. Kiitän vuolaasti haastattelusta ja mies palaa takaisin konserttisalin ovien taakse jatkamaan soundcheckiä.
Soittakaa Paranoid
Tunnelma on odottava. Bändin jäsenet alkavat lipua lavalle, yleisö hurraa. Kruununjalokivi antaa odottaa itseään pienen hetken, kuuntelee yleisön melskaamista piilossa katseilta lavan reunalla. Sitten hän astelee lavalle varmoin ottein ja hymyssä suin. Anssi Kela on täällä.
Anssi Kelan Soittakaa Paranoid! -teemakonsertti lunastaa odotukset jo heti ensimmäisellä biisivalinnalla: Paranoid soitetaan, vaikkei kukaan ole ehtinyt sitä vielä edes kysellä. Klassikkokappaleen ensitahdit saavat innokkaimmat hyppäämään penkeistään ylös. Aloitus on räjähtävä, artisti suorastaan riehuu lavalla, terävät sävelet iskevät luihin ja ytimiin. On vaikea uskoa, että koko konserttisalin äänellään ja olemuksellaan täyttävä rokkikukko on sama ihminen, joka vain jokunen tunti aikaisemmin istui minua vastapäätä ja puhui niin hiljaa ja rauhallisesti, että äänityslaitteeni mittaristo hädin tuskin nousi.
90-luvulta tähän päivään
Keikan biisilista on tavallisesta poikkeava, sillä se on annettu täysin yleisön käsiin. Kuulijat ovat saaneet etukäteen äänestää sosiaalisessa mediassa biisejä, joita haluaisivat Kelan keikalla vetävän. Yllättävä ja tavallisesta poikkeava biisilista ei ole ollut kuitenkaan ihan läpihuutojuttu bändin keskuudessa.
“On ollut kyllä tosi hauskaa, koska tää on ajanut mut ja bändin harjoittelemaan semmosia biisejä, joita ei olla hirveesti soiteltu. Suurin osa biiseistä on semmosia, jotka on setissä joka tapauksessa, mutta on sitten paljon niitäkin biisejä, joiden kanssa on jouduttu raapimaan päätä ja miettimään, että mites me tämä vedetään,” Kela kertoo ja naurahtaa, että listalle on päätynyt myös yksi biisi, Miljoona volttii, jota ei ole koskaan aikaisemmin esitetty livenä.
Setti toimii kuitenkin hyvin. Tuotantoa löytyy laidasta laitaan koko Kelan artistiuran ajalta: Pekka ja susi -yhtyeen hitti Karhun elämää vie kuulijat takaisin 90-luvulle, ja ääripäässä tämän vuoden tammikuussa julkaistu Hyppy sumuun -kappale on näyte uusimmasta mestariteoksesta. Listalta löytyy jokaiselle jotakin.
Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde
Lähestulkoon juoksen pitkin salia kameran kanssa ja yritän kaikkeni, jotta saisin ikuistettua Kelan karisman muistikortilleni. Se osoittautuu kuitenkin vaikeammaksi tehtäväksi kuin ajattelin, sillä tunnetta ja valtavaa paloa ei voi vangita. Housuni repeävät reidestä ja polviin sattuu, kun sinkoilen paikasta ja korkeudesta toiseen, mutta en välitä. Ilves-kappaleen aikana istun kuitenkin hetkeksi paikalleni ihmettelemään. Olen nähnyt Kelan muutaman kerran aikaisemmin livenä ja hämmästyn joka kerta siitä, miten uskomaton ääni miehellä voi olla. Ääni kumpuaa jostain niin syvältä ja niin suurella tunnelatauksella, että se saa vilunväreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Myös artistin koko lavaolemus huutaa valtavuutta. Tuulikone pörröttää pitkää leijonanharjatukkaa ja nahkatakin hihoista roikkuvat hapsut huitovat yliampuvasti laulajan liikkeiden mukana. Näyttävä show kertoo pitkästä kehityskaaresta, joka on tullut huippuunsa.
“Silloin Nummela aikoina olin esiintyjänä aika sisäänpäinkääntynyt ja se on muuttunut vuosien varrella. Nykyään oon ehdottomasti enemmän ulospäinsuuntautunut ja yleisön kanssa kommunikoiva. Olen oppinut esiintymään,” Kela pohdiskelee.
Loistokas ja ulospäinsuuntautunut persoona ei kuitenkaan ole ainoa totuus. Siviilissä Kela jättäytyy mieluummin sivuun.
“Se esiintyjä siellä lavalla on aika eri tyyppi kuin Anssi siellä takahuoneessa. Siinä matkalla takahuoneesta lavalle tapahtuu aina joku muodonmuutos, että tohtori Jekyllistä tulee Mr. Hyde.”
Miljoonien ilmeiden Mikko Kosonen
Kelan ilmeet, eleet ja otteet sopivat saumattomasti muun bändin olemukseen. Koko kööri on pukeutunut mustaan, kuten voidaan olettaa, vaikka vielä soundcheckissä melkein kaikilla lavan hahmoilla oli väriä päällään. Nyt, laulun sanoja lainatakseni, musta kuitenkin näyttää tuntuvan multa. Yksi keikan parhaimmista anneista on koko bändin yhteistyö ja ammattitaito. 20 vuotta mukana olleet Ville Kela ja Antti Karisalmi ovat selviä luottohahmoja, joiden rinnalla vasta hetki sitten aloittanut Mikko Kosonen pääsee loistamaan. Kosonen, tuo miljoonien ilmeiden mies, onnistuukin paikoittain jopa viemään huomion Kelalta mutristeluillaan ja muikealla esiintymistyylillään. On ihanaa huomata, että koko bändi antaa kaikkensa musiikille. Yhdessä hetkessä lavalla voi olla käynnissä hurrikaania muistuttava, villinä pyörivä väkkärä, sitten hurja kamppailu, jossa kitaroiden otelaudat ottavat yhteen ja päästävät ilmoille riipiviä ja raastavia sointuja. Yhtäkkiä porukka onkin selällään, ketarat ojossa maassa makaamassa.
Meidän piti muuttaa maailmaa
Ainut kommellus keikalla ei suinkaan ole minun farkkujeni repeäminen, sillä lavallakin ehditään sekoilla tuon tuosta. Biisilistat ovat kadoksissa, joten keikan alku myöhästyy. Artisti ei aina muista, mihin biisiin ollaan menossa tai miten kyseisten kipaleiden sanat menevät. Yleisöä mokailu ei kuitenkaan hetkauta, tunnelma on liian katossa, jotta pikkuasioihin viitsittäisiin tarttua. Innokkaimmat ovat poukkoilleet paikoillaan jo Paranoidin ensisoinnuista lähtien, mutta ennen encorea soitettu 1972, joka ei-niin-vannoutuneiden-Kela-fanien keskuudessa tunnetaan myös usein nimellä “se vuosilukubiisi”, saa viimeisetkin kuulijat nousemaan ja vähintään laulamaan mukana koko sydämensä kyllyydestä. Tieto siitä, että meidän piti muuttaa maailmaa, yhdistää koko Kulttuuritalon satapäiseksi kuoroksi. En itsekään malttaisi räpsiä kuvia, enemmän tekisi mieli antautua musiikin vietäväksi ja lähes tuntea Kelan kipakat nuotit korvalehdillä.
Miettikää miten siistii
“Livemusa, miettikää miten siistii!” huutaa Kela kolmesti ja iskee nyrkkiään ilmaan. Yleisö vastaa kohti kattoa osoitetuilla nyrkeillä ja riemunkiljahduksilla. Pysähdyn itsekin ajattelemaan. Livemusa, hitto miten siistii. Korona on koko vuoden pyyhkinyt kulttuurialan tapahtumia pois kalentereista, ja totean, että konsertti on sekä artistille että kuulijoille äärimmäisen tärkeä. Turvavälit, käsidesi ja kasvomaskit muistuttavat uudesta arjesta, mutta livekeikan tunnelma antaa pienen muistutuksen siitä, mitä meillä on ollut ja tulee toivottavasti vielä olemaan: mahdollisuus nauttia kulttuurista ja ikimuistoisista hetkistä.
Keikka päättyy villeihin suosionosoituksiin ja kiitollisiin kumarruksiin. Suuntaan kohti metroasemaa ja laitan kuulokkeet korviin. Kameran muistikortilla on yli tuhat kuvaa, joista toivottavasti edes muutamaan ruutuun on tallentunut vilpitön rakkaus musiikkiin. Selaan soittolistoja ja mietin mitä kuuntelisin. Päädyn Anssi Kelaan.
Hämärässä marraskuun illassa hymyilen ja mietin: “livemusa, miettikää miten siistii!”
