Suojeluskuntalaisia matkalla kohti Hakaniemeä. (KUVA: Helsingin Kaupunginmuseo)

Valtava räjähdys Helsingin edustalla pysäytti tapahtumasarjan, joka olisi voinut muuttaa maailmanhistorian suunnan.

Santahaminan saarella Tsaarin joukot vetivät kaksi kenttätykkiä tuliasemiin. Oli alkuilta elokuun 1. päivänä vuonna 1906. Sotilaat suuntasivat tykit läheistä Kuninkaansaarta kohti. Koko päivän Helsingin edustalla oli kuultu kiivasta tykki- ja kivääritulta, jota lakkoilevat kaupunkilaiset seurasivat rannalta. Kenttätykit yhtyivät tulitaisteluun.

Vajaa kolme päivää sitten oli alkanut tapahtumasarja, joka olisi voinut muuttaa maailmanhistorian suunnan. Heinä- ja elokuun vaihteessa vuonna 1906 nähtiin kapina, joka oli paitsi ensimmäinen konflikti punaisen ja valkoisen Suomen välillä, myös ensimmäinen liike kohti kommunistista vallankumousta ja Venäjän keisariperheen syöksemistä valtaistuimelta.

Kuninkaansaari on pieni saari Suomenlinnan merilinnoituksen eteläpuolella, noin puolen kilometrin matkan päässä Santahaminasta, joka ajautui tapahtumien keskipisteeksi. Sen rannalla sijaitsi generaattorirakennus, jonka tehtävänä oli tuottaa energiaa Venäjän uudelle meriaseelle, sähkömiinoille. Rakennuksen kellariin oli sijoitettu mustaruutivarasto.

Kuudes kranaatti Santahaminasta lähti matkaan. Ruutikellarin seinät olivat puolitoista metriä paksut, ja rakenne vankka. Ovet olivat raskaat ja teräksiset, joten rakennus kestäisi kyllä tykkitulenkin sortumatta. Kranaatti lensi kaaressa kuusisataa metriä, saarten välisen merialueen yli. Viisi muuta kranaattia oli osunut ruutikellarin läheisyyteen, mutta tämä laskeutui auki jääneestä oviaukosta sisään.

57 000 kiloa ruutia ja ampumatarvikkeita räjähti silmänräpäyksessä täysosuman vaikutuksesta. Samalla räjähtivät kymmenet sotilaat rakennuksen ympäriltä. Viaporin pamaus silotti maan sadan metrin säteellä kellarista. Ihmiset Helsingin rannoilla kaatuivat paineaallon voimasta, ikkunoita helähti rikki ja ikkunoiden äärellä taistelun ääniä kuunnelleet lapset putoilivat kadulle maan järistessä Kalliossa.

Tsaarille uskollisia venäläisiä jalkaväkisotilaita. (KUVA: Helsingin Kaupunginmuseo)

Venäjä oli heikko, ja sotilaat tyytymättömiä

Kesällä 1906 venäläissotilaat Viaporin merilinnoituksessa olivat tyytymättömiä. Venäjän laivasto oli hävinnyt edellisvuonna 1905 sodan Japania vastaan. Sotilaat kärsivät simputuksesta, majoitusolot olivat surkeat ja ruoka vähäistä. Suomalaistenkin keskuudessa oli levotonta. Venäläistämistoimet olivat ajaneet suomalaiset yleislakkoon edellisvuonna ja silloin perustettu järjestyskaarti oli jakautunut kahtia. Oli muodostunut porvarillisia suojeluskuntia ja työläisliikettä kannattavia punakaarteja.

Venäjän keisarikunta oli hävityn sodan jälkeen huonossa jamassa, ja vallankumouksesta puhuttiin. Tsaari oli lakkauttanut duuman ja bolsevikit näkivät tilaisuutensa tulleen.

Kumouksellisilla oli suunnitelmana aloittaa kapina Pietarin edustalla sijaitsevasta Kronstadtin tukikohdasta, jolloin Viapori liittyisi mukaan. Kapinaa tukemaan järjestettäisiin yleislakko ja muita levottomuuksia kansalaisten toimesta. Suunnitelmana oli ryhtyä toimiin elokuun puolivälin tienoilla.

Suunnitelmat vuosivat myös Tsaarille uskollisille upseereille. Viaporin komendantti, kenraalimajuri von Laiming huolestui ja määräsi Viaporin edustan miinoitettavaksi. Hän pyrki estämään vallankumouksellisten maihinnousun. Miinakomppanian miehistö kieltäytyi tehtävästä.

Miehet vangittiin.

Santahaminassa sijainneen tykkikomppanian sotilaat vaativat miesten vapauttamista ja tarttuivat aseisiin. Tykkimiehet siirtyvät veneillä Santahaminasta läheiselle Kuninkaansaarelle.

Tsaarille uskolliselle jalkaväelle annettiin taisteluhälytys, joka johti laukaustenvaihtoon Suomenlinnan saarilla. Sen seurauksena Suomenlinnan pääsaarten kapinalliset vetäytyvät Pikku Mustasaarelta Susisaarelle ja Kustaanmiekalle. Kapinalliset miehittävät saariston tykistöketjun. Heillä oli tykistö hallussaan ja tuliylivoima hallituksen joukkoihin nähden.

Viaporin kapina oli alkanut.

Mantereellakin alkoi tapahtua. Suomenlinna savusi ja Katajanokan merikasarmeilla puolet miehistöstä nousivat päällystöä vastaan. Katajanokalla oli kolme sotalaivaa, joiden päällystö telkesi miehistön kansien alle ja esti kapinan laivoilla.

Punakaartin johtaja, kapteeni Johan Kock julisti yleislakon, josta rautatieläiset kieltäytyivät. Helsingin punakaarti tarttui aseisiin ja lähti katkaisemaan rautatietä. Punakaartin tarkoituksena oli estää Tsaarin lisäjoukkojen saapuminen. Lisäksi 150 punakaartilaista lähetettiin Kuninkaansaareen ja pieni joukko Katajanokalle. Katajanokalla punakaartilaisten tukemien matruusien kapina ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Sotalaivat moukaroivat kasarmeja, ja kasakat olivat ylivoimaisia punakaartia ja kapinoivia matruuseja vastaan.

Suomenlinnassa käytiin ankaria taisteluja. Kapinalliset ampuivat katkeamatonta tykkitulta Tsaarin joukkojen niskaan. Tsaarille uskolliset joukot olivat alakynnessä, sillä heillä ei ollut tykkejä, jolla vastata tuleen. Joukot tulittivat toisiaan kiväärein ja konekiväärein nykyisen Suomenlinnan museon alueella, sillan puolelta toiselle.

Viapori oli tulessa.

Kapinallisten tykkituli oli murskaavaa. Tätä menoa päälinnoitus olisi vallattuna pian. Tsaarin joukot saivat kuitenkin vahvistuksia muualta Suomesta, ja kapinalliset tulisivat tarvitsemaan kansannousun mantereella tuekseen.

Johan Kockin johtama punakaarti jäi kuitenkin Hakaniemen mellakassa alakynteen ja hajautui suojeluskaartin tulen alla.

Viaporin pamaus

Illalla 1. elokuuta kapinaa oli kestänyt 60 tuntia. Santahaminassa, Kuperkeikan mäellä Tsaarin joukkojen kenttätykit aloittivat tulituksen kohti Kuninkaansaarta. Kuudennen tykinlaukauksen jälkeen koko saari tuntuu räjähtävän, Helsingin edustalle kohoaa valtava savupatsas ja paineaalto tuntuu 30 kilometrin säteellä.

Räjähdyksen uhrien lukumäärää ei koskaan saatu tietää varmasti, sillä suuri osa kaatuneista oli vain kadonnut räjähdyksen voimasta. Arvioiden mukaan räjähdyksessä sai surmansa yli 50 kapinallista.

Samoihin aikoihin Kronstadtin merilinnoituksesta saapui kolme sotalaivaa, jotka viestittävät kapinallisille tulleensa apuun. Alusten miehistöt oli kuitenkin vaihdettu. 150 miestä lähtee aluksia vastaan ja tulevat vangituksi.

Alukset avaavat tulen Kuninkaansaareen, Vallisaareen ja Kustaanmiekkaan. Tykkituli jatkuu myöhäiseen iltaan asti ja aluksilta ammutaan yli 500 kranaattia kapinallisia kohti.

Pakokauhu valtasi kapinalliset, jotka pakenivat uimalla tai pienillä veneillä muille saarille ja mantereelle. Osa hukkui, ja osan kohtaloksi kävivät hallituksen joukkojen tykit ja konekiväärit. Vain harvan pako onnistui.

Saarilta vangittiin yhteensä 900 tykkimiestä ja 100 siviiliä. Noin 600 oli kadonnut. Osa hävisi räjähdyksen ja tykkitulen voimasta. Osa hukkui tai upposi mereen paon aikana. Lisäksi kapinallisten uskotaan upottaneen kaatuneita mereen taisteluiden ollessa käynnissä.

Kenttäoikeuden eteen joutui yhteensä 967 sotilasta. Kiinnijääneet upseerit teloitettiin ja muut saivat vankeus- ja kurikomppaniarangaistuksia.

Suomalaiset punakaartilaiset välttyivät kenttäoikeudelta, ja osa sai muutamien vuosien kuritushuonerangaistuksia. Punakaartia johtanut Johan Kock autettiin maanpakoon. Hän menehtyi epäselvissä olosuhteissa Yhdysvalloissa vuonna 1915. Kapinan seurauksena punakaartit kiellettiin.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin 9. elokuuta 1906 ”Viaporin kapina tuli liian aikaseen”. Luultavasti Viaporin johtavat upseerit olivat saaneet vihiä kapina-aikeista ja provosoivat sen alkamaan ennen kuin kapinalliset olivat järjestäytyneet riittävästi. Kapinan piti alkaa Pietarin edustalta Kronstadtin merilinnoituksesta. Siellä reagoitiin Viaporin tapahtumiin, mutta hallituksen joukot kukistivat kapinahengen Suomenlinnaakin nopeammin.

Onnistuessaan kapina olisi johtanut Tsaarin syöksemiseen vallasta, joka puolestaan olisi voinut estää ensimmäisen maailmansodan syttymisen. Vaikutukset Suomen asemaan olisivat olleet suuret, ja itsenäistyminen olisi voinut tapahtua nopeammin. Toisaalta se olisi voinut jäädä kokonaan toteutumatta.

Kapina ajautui karikkoon jo syttyessään. Viaporin tapahtumien alkaessa muualla ei oltu vielä valmiita, eivätkä kansalaiset lähteneet yleislakkoon mukaan. Viaporin pamaus, minkä nimen ruutikellarin räjähdys sai, pysäytti kapinallisten toimet. Samalla se oli kuitenkin alkusoitto vallankumoukselle ja Suomen sisällissodalle.

Artikkelin lähteinä on käytetty Kaius Niemen Helsingin Sanomissa vuonna 2006 julkaistua juttusarjaa ja Jarmo Niemisen kirjaa Viaporin kapina (2017).