(Kuva: Milja Kipahti)

Taas on se aika vuodesta kun kaikki ovat kipeitä ja kaikkia väsyttää. Aamuisin ei olekaan enää valoisaa. Itseään joutuu pakottamaan ylös sängystä. 

Samalla tavalla, kun lumi yllättää suomalaiset joka talvi, tekee myös pimeys syksyisin. Tavallaan sitä on innoissaan kesän ja pitkän valojakson jälkeen tulevista pimenevistä illoista. Samalla se kauhistuttaa, sillä tiedostetaan, että tästä eteenpäin vain pimenee ja kylmenee. Toisaalta voi ihastella, kuinka lehdet muuttuvat pikkuhiljaa kellertäviksi. Sitten taas toisaalta, sehän enteilee, että kohta ne ovatkin ruskeina ja kuivuneina asfaltilla, puittensa oksat alastomina harmaassa Helsingissä. 

Syksy on kaksipiippuinen vuodenaika. Se tarkoittaa uuden alkua, ruotuun palaamista, ja vanhojen tai uusien rutiinien löytämistä. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen istuu kotisohvalla ja miettii huonekalujen järjestystä uusiksi. Miettii, onko tämä työpaikka tai koulu juuri se, missä haluaa oikeasti olla. Pölyttyneet treenivaatteet kaivetaan vaatekaapista, sillä kuntosalillekin voisi eksyä monen kuukauden tauon jälkeen. Rypistyneet villapaidat ravistellaan ja laitetaan henkariin roikkumaan. Jääkaapin sisältä löytyy muutakin kuin kaljatölkkejä ja valo. Sisäinen leipuri löytää itsensä. Vihdoin on taas aikaa itselleen. Toisaalta ahdistaa tieto tulevasta; marraskuusta tammikuuhun kestävä yö.

Yhtenä päivänä hehkun energiaa, uusia ajatuksia ja ideoita tulvii päähän, sadekaan ei haittaa. Oikeastaan pimeä sateinen ilta tuntuu romanttiselta, ei muuta kun suitsukkeet ja kynttilät palamaan ja villasukat jalkaan. Ulkona kävellessä huomaa kauniit punaiset vaahterat ja mieleni tekee mennä pyörimään tippuneiden lehtien sekaan niin kuin lapsena tehtiin. Seuraavana päivänä herätyskellon soidessa luulen sen olevan vitsi. Juurihan laitoin silmät kiinni eilen illalla. Pienikin tehtävä asia tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Tämä on sitä aikaa, kun pitäisi antaa itselleen luvan rauhoittua. Palautua kesän pitkistä päivistä ja ladata akkuja tulevaa varten. Tämä on sitä aikaa, kun pitäisi keskittyä omaan hyvinvointiin ja nähdä vain lähimpiä ystäviä, eikä yrittää repiä itseään joka suuntaan. Kuitenkin sitä helposti vaatii itseltään liikaa. Miksi kesällä jaksoi tehdä koko ajan asioita ja nyt energiaa ei tunnu löytyvän mistään? 

Olisipa aina kesä.

Keväällä on hauska huomata, kuinka lumien sulaessa ihmiset kaivautuvat ulos koloistaan. Kaduilla alkaa taas törmäämään tuttuihin, joita ei ole nähnyt moneen kuukauteen. Paksut untuvatakit ja isot pipot vaihdetaan farkkutakkiin ja paljaaseen päähän. Kaulahuivinkin voi tiputtaa päiväjärjestyksestä ja hanskat kädestä. Ihmisten kasvoilta voi nähdä toivon kipinän ja jopa pienen hymyn. Hymyn, jota ei ole kuukausiin edes voinut erottaa kaikkien noiden toppavaatteiden alta.

Tuntuisiko lyhyt kuuma kesä niin kivalta, jos sitä ei edeltäisi pitkä kylmä talvi? 

Milja Kipahti