(kuva: piqsels.com)
Mitä sä pelaat, rahapelejä vai? – Kysyi yllättyneenä eräs tunnettu naisnäyttelijä tuomaristossa. Olin ilmoittanut todenmukaiset harrastukseni ilmoituslomakkeeseen; matkustelu, muoti, historia ja pelaaminen.
Konsolipelejä, Playstationilla, – vastasin. Tämä taisi olla se hetki, kun tulin ulos jonkin sortin pelaajakaapista. En ajatellut, että siihen tartuttaisiin, en ajatellut sen kiinnostavan ketään. Ja vastaanotto oli positiivinen.
Pelit ja animaatiot ovat tämän hetken harrastuksia, jotka saattavat kuulua kenen tahansa elämään: Lapsen tai aikuisen, sukupuoleen ja kiinnostuksen kohteisiin katsomatta. Keskustelut peleistä kuuluvat niin baaripöytiin kuin keskustelun aiheiksi yleisesti. Vaikka naispelaaja saattaa edelleen herättää kiinnostusta, on #gamergirl –tägillä pelkästään kuvapalvelu Instagramissa yli 14 miljoonaa julkaisua, ja siitä voi päätellä jo harrastuksen tasaantuvaa sukupuolijakaumaa. Erilaisuudesta on tullut arkipäivää, ja kaikki saavat tehdä omaa juttuaan – ainakin täällä kehäkolmosen kuplan sisäpuolella.
Olen aina pitänyt videopeleistä. Jos en itse saanut tai pystynyt pelata, seurasin vierestä, kun pojat pelasivat. Kun sisareni toivoi hevoskirjoja ja pehmoleluja, minä toivoin hartaasti ensimmäistä pelikonsolia. Tämä toiveeni sitten viimein toteutui, kun sain setäni vanhan Playstationin joululahjaksi. Pelasin poltettuja pelikopioita ja ostin luokkani pojilta heidän jo pelaamiaan pelejä. Kuulun sen sukupolven lapsiin, jolle pelit ja animaatiot ovat tavalla tai toisella osa 2000-luvun nuoruutta.
Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tuli kuittailua. Pelaaminen ei sovi valtakulttuuriin. Yhdeksännellä luokalla huomasin jääneeni erilaisuuden takia niin pahasti syrjään, ja oma erilaisuuteni iski vasten kasvoja yksinäisyytenä.
Lopulta lopetin. Koin itseni liian erilaiseksi. Halusin hävitä joukkoon, ja niin hävisivät pelitkin.
Niin sitä kuitenkin vain palaa niihin asioihin, joita rakastaa. Työelämääni tultuani pelaaminen palasi pikku hiljaa elämääni, sillä silloinen fyysisesti raskas työni verotti usein jaksamistani liikaakin, johon pelaaminen oli oiva vastapaino antaa kehon levätä ja antaa mielen virittyä. Mutta kun jotain on työntänyt pois, on se vaikea myös ottaa takaisin. Aluksi itse pelaaminen tuotti ahdistusta, mutta uteliaisuus vei voiton, palo tekemiseen vei voiton. Pystyin sukeltamaan, elämään ja matkustamaan ulos arjesta ja uppoutua aivan johonkin muuhun. Eskapismia parhaimmillaan, ja siihen elämäntilanteeseeni nähden erittäin terapeuttista.
Ensin pelasin videopelejä salaa lähes vuoden ajan. Olin tuolloin töissä yhdellä maailman suurimmista muotijäteistä. Yllättäen työpaikallani tuli puhetta työkaverini kanssa konsolipeleistä – olin tavannut toisen salapelaajan! Häneltä salapelaaja -termin otin käyttööni, sillä hän kutsui itseään siksi.
Pikkuhiljaa työpaikallani vastaan tuli muitakin pelien ystäviä. Keskustelusta kehittyi avoimempaa ja yleinen ilmapiiri suhteessa erilaisuuteen muuttui, suhtautuminen pelaamiseen muuttui. Aluksi keskustelin asioista vain tiettyjen henkilöiden kanssa – ja ehkä se on iän tuomaa itsetuntoa tai itsetuhoisuutta, mutta sitä ei lopulta jaksa enää hävetä omia tekemisiään. Lopulta puhuin pelaamisesta hyvin avoimesti, sillä pelaaja pelaajan tunnistaa. Keskustelua käytiin jo muiden ollessa läsnä.
Vielä kolme vuotta taaksepäin saatoin näiden keskustelujen yhteydessä kuulla lausetta ”Pelaatko sä? En olisi ikinä arvannut, et näytä pelaajalta!” Nykyään harrastustani ei juurikaan ihmetellä, ja mielestäni se on loistava juttu. Minulle se, että voin olla tänään se, kuka olen, liittyy paljon pelaamisharrastukseeni. Se, että minua, tai ketään muutakaan, ei sen vuoksi leimata tietynlaiseksi tai tietyn ryhmän alaiseksi, on tultu pitkä tie. Nörtteily ja pelaaminen on aivan yhtä normaalia kuin musiikin kuuntelu tai vaikka trendien seuraaminen. E-sports, eli peliurheilu, on lisätty olympialajien joukkoon. Kaikenlaisesta nörtteilystä on tullut pop, jopa osa arkisuutta, osa yleistä hyväksyntää. Kapeat katseet ovat avartuneet erilaisuudelle; Ymmärretään, että se, että olen pelaaja ei enää tarkoita, että käyttäisin pikachu –reppua tai kiinnostuksen kohteeni rajoittuisi vain siihen, vaan olen muodin parissa työskentelevä, Starbucks- kahveja rakastava vähän ”basic whitegirl”, joka voimaantuu syksystä – ja rakastaa videopelejä.
