Ympäristötietoisuuden kasvaminen kasvattaa samalla takkuilevaa toimimista arjessa. Kuva: Pixabay

Ympäristöasiat pyörivät vakiona mediassa. Saamme kuulla päivittäin, miten elää kestävämmin ja vähemmän omaa napaa ajatellen. Nykyihminen on oman napansa erikoistuntija, ja tiedotusvälineet pitävät huolen, että hän myös tiedostaa sen yhä useammin päivänsä aikana.

Katse olisi syytä etäännyttää itsestään, jotta tästä planeetasta olisi iloa vielä tuleville sukupolville. Ihmismielelle ei ole kuitenkaan luontevaa ajatella tulevaa. Ajatella sitä, miten tämänhetkinen tekemiseni vaikuttaa johonkin, mitä en näe vielä. Jo kuvittelu voi olla haastavaa ja tyssätä alkuunsa. Lisäänkö pastaani kaukomailta lennätettyjä avokadoja vai ahtaissa häkeissä kasvatettua kananlihaa? Vegaanikaan ei ole avokadoineen turvassa ympäristösyyllisyydeltä.

Ympäristöstä kannetaan huolta ruohonjuuritasoa korostaen. Kuluttajia valistetaan, että jokaisen valinnat vaikuttavat ympäristöongelmiin. Vastuuta vyörytetään yksilölle. Tavallaan se on karua, mutta tosiasiat on jokaisen kohdattava. Toki yhteiskunta ruokkii kuluttamista, silti yksilö lopulta tekee omat valintansa.

Yksilön arki on täynnä ympäristökysymyksiä, jos hän näin haluaa. Asia konretisoituu esimerkiksi miettimällä pyykinpesua tutussa pesutuvassa. Hämärässä työskentely säästää energiaa, joten pyykinpesijä sammuttaa valot. Hän lataa pyykkikoneen täyteen ja säätää lämpötilat ulkomuistista. Toiminta syntyy itsevarmuudesta, ja pesijä tuntee ylpeyttä omasta ekologisuudestaan. Pesuaineen annostelu on sitten toinen juttu. Jos pesuainetta kaataa pimeässä, sitä saattaa lurahtaa liikaa. Pesuainekemikaalit eivät ole hyväksi luonnolle. Liika-annostelu on niin ikään paheksuttavaa.

Ympäristöystävällisyyden liiallinen ajatteleminen voi aiheuttaa lukkoja kaupunkilaisen arkitoimissa. Julkinen liikenne käy järkeen, mutta jo ruokakaupan hevi-osasto aiheuttaa harmaita hiuksia. Kiivit ja paprikat vilisevät silmissä, ja ajattelu harhailee punnitsemaan tuotteiden hiilijalanjälkeä. Miten banaanit ovat kulkeutuneet siihen laariin, jossa ne nyt makaavat ja odottavat hintatarralappua kylkeensä? Voiko ekologisissa ajatuksissaan päätyä liian pitkälle ja solmuun? Tuntea luomuomenoiden ja rypäleiden kaatuvan niskaan?

Ympäristöomatunto voi olla toisinaan raskas kolkuttaja, mutta se on silti tarpeellinen. Kestävän kuluttajan kompastuskivi on liiallinen ajattelu. Urbaanin nykyihmisen ympäristö on luonnoton paikka, joten vihreä armollisuus on hyvä sisällyttää elämäänsä. Ympäristöongelmista syyllistäminen saa ajatukset ylikierroksille ja luhistaa kannustamisen sijaan. Tulevaisuuteen etääntynyt katse on parempi hivuttaa takaisin lähemmäs itseään ja hyväksyä maltin olevan valttia. Arjen ekologiset kompastuskivet on kohdattava kohtuudella, sillä armottomuus kääntyy luontoa vastaan.