6. maaliskuuta julkaistaan uutuussarja Kultakala. Sarja käsittelee tositapahtumiin perustuen (varhaisiän) Alzheimerin tautia, joka esitetään draamakomedian keinoin. Monelle suomalaiselle muistisairaus on tuttu jollain tapaa. Tämän sarjan katsomisen jälkeen on lupa olla armollinen raastavalle sairaudelle.
Sarjassa kuvataan varhaisiän Alzheimerin tautiin sairastuvaa Leenaa (Katariina Kaitue), jonka suhde miesystävä Juhaniin (Chike Ohanwe) mullistuu diagnoosin saannin jälkeen. Muutoksen tuulet puhaltavat myös äiti-tytär -suhteen yli. Tytär Katja (Miila Virtanen) on puolestaan kiireinen uranainen, joka vaappuu loppuunpalamisen partaalla. Tarinaa täydentävät hienosti äidin ja tyttären ystävät. Esimerkiksi kuvataiteilija Antti (Mikko Penttilä) ja muotisuunnittelija Keijo (Pekka Strang) täyttävät paikkansa tarinassa hienosti. Unohtamatta (Helmi-Leena Nummelan) roolia Vappuna, joka joutuu todistamaan sanonnan “Hädässä ystävä tunnetaan” todeksi. Luvassa onkin melkoisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jotka ovat pelottavan todentuntuisia.
Sarjasta poikkeuksellisen uskottavan tekee se, että tarinan runko on rakennettu tuottaja Essi Hellènin ja käsikirjoittaja Tatiana Elfin omakohtaisten kokemusten perusteella muistisairaudesta. Essi toimitti ja hoiti isänsä asioita, kun tämä sairastui dementiaan. Tatiana puolestaan toimi omaishoitajana omalle äidilleen. Ei olekaan siis ihme, että sarjassa on onnistuttu luomaan jouhevan loogisesti etenevä tarina. Asiat ja tapahtumat eivät etene liian nopeasti tai hitaasti, vaan juuri oikeanlaisella temmolla. Katsoja ehtii havainnoida pieniä yksityiskohtia sieltä täältä.
Kuullessani sarjasta ja sen juonen näkökulmasta, olin aavistuksen kauhuissani. Voiko näin traagista aihetta lähestyä komediallisin keinoin? Komedia on elokuva- ja teatteritaiteessa vaikea laji jo itsessään, mutta Kultakalassa on punnittu tahattoman hauskuuden ja draaman voimasuhteet huolella.
Sarjaa katsoessani en voinut olla muistelematta Katoava Maa -nimistä näytelmää vuodelta 2015. Tuossa näytelmässä kuvattiin Alzheimerin tauti myös, mutta pitkälti draamallisin elementein. En välttynyt tunteellisilta reaktioilta silloin, enkä nytkään. Sarjan ja näytelmän isoista eroista ja katselukokemuksista huolimatta yhtäläisyyksiä löytyy väkisinkin. Lämpö, rakkaus, suru ja empatia ovat vahvasti läsnä kummassakin teoksessa.
Kokonaisuutta voidaan pitää varsin ehjänä ja onnistuneena. Vahva näyttelijäntyö on onnistunut hienosti väistämään sudenkuopat ja roolitus on ollut kohdallaan. Anna Dahlmanin ohjaus on ollut tarkkaa ja harkitsevaista. Joskus kotimaisella rintamalla on sorruttu draamaan, joka sekoittuu komedialliseen katsojareaktioon. Vaikkei teosta olisi tarkoitettu hauskaksi. Isoin miinus kohdistuu liian laajaan henkilöhahmo-luetteloon sarjassa. Muutamassa jaksossa vilahtava (Joonas Nordmanin) esittämä vertaistukiryhmän vetäjä olisi ansainnut hieman enemmän ruutuaikaa, eikä vain mielestäni liian nopeita vierailuja. Lisäksi konkarinäyttelijä (Taneli Mäkelän) oikeastaan cameoiksi jäävät vierailut eivät tuoneet niin paljon sisältöä kuin olisi toivonut.
Kultakala julkaistaan 6. maaliskuuta Elisa Viihde Viaplayssa.
Katso traileri alla olevasta linkistä:
Teksti: Henri Penttinen
Artikkelikuva: Jaakko Kahilaniemi
