(Kuva: Sven Scheuermeier/Pixnio)

Muistan ne lauantai-illat saunan jälkeen, kun istuimme isäni kanssa olohuoneessa katsomassa televisiosta Iltalypsyä. Lapsuuteni televisiotarjonta oli täynnä uutisia, satiirisarjoja ja muita viihdeohjelmia, joiden sisältö kuitenkin pyöri yleensä politiikan ympärillä. Iltoja tähdittivät Iltalypsyn lisäksi Hyvät Herrat, Frank Pappa Show sekä Uutisvuoto.

Iltapäivisin sain kaukosäätimen omaan hallintaani, ja silloin sain katsoa mitä huvitti. Muistan erityisellä rakkaudella Yleisradion esittämiä nuortenohjelmia, kuten Klaani sekä Enkeleitä ja pikkupiruja, niitä seuratessa meinasi läksyjen luku unohtua kokonaan.

90 –luvun loppupuolella rupesin seuraamaan enemmän viihdeohjelmia, kuten Tino Singhin luotsaama Passi ja hammasharja, jossa laivamatkustajien joukosta valitut kilpailijat suorittivat tehtäviä voittaakseen matkan ulkomaille. Speden Spelit, Tuttu Juttu Show, sekä Kummeli kuuluivat suosikkeihini.

Luulen että aika kultaa muistot, mutta nykyisin tuntuu, etten löydä television ohjelmatarjonnasta kovinkaan paljon sellaista katsottavaa, josta oikeasti nautin.

Television ohjelmakartan on täyttänyt höttöinen tosi-tv, joista lähes jokaisessa seikkailevat samat kuluneet kasvot vuodesta toiseen. Uusia tosi-tv tähtiä puskee jokaisesta tuutista erilaisissa ohjelmaformaateissa, kuten Temptation Island Suomi tai Viidakon tähtöset.

Olen pohtinut mistä tämän kaltaisten ohjelmien nauttima suuri suosio johtuu. Onko ainoa keino raahata nykyinen sosiaaliseen median sisältöön keskittynyt katsojakunta ruudun ääreen, tuuttaamalla toinen toistaan huomiota herättävää, ja kohuja aiheuttavaa viihdettä?

Seuraavana päivänä saamme lukea iltapäivälehtien lööppejä edellisen illan kohuohjelmista. Kuka teki mitä, ja kenen kanssa! Sitä sitten kahvipöydässä ruoditaan.

Onnekseni viime aikoina iltojen ohjelmapaikkoja ovat alkaneet vallata myös kantaaottavat, ja laadukkaasti toteutetut dokumenttisarjat kuten Arman Alizadin Pohjantähden alla.

Se nostaa tarkasteltavaksi suomalaisen yhteiskunnan puhuttavimmat, ja jopa pelottavat aiheet, Armanin omalla, paikoin hyvin mustallakin huumorilla höystetyllä, mutta kuitenkin asiallisella otteella.

Kyllä minä sitä tosi tv:täkin katson, pakko myöntää.

En ehkä niitä kaikista höttöisimpiä, mutta ihmiset ja heidän elämänsä käänteet, saavat minut naulattua ruudun ääreen kerta toisensa jälkeen.

Maria Veitola käy Yökylässä mielenkiintoisten julkisuudenhenkilöiden luona ja saa heidät avautumaan elämänsä aroistakin aiheista, sitä on ihana seurata, joskus jopa kyynel silmässä.

Höttöviihteen seasta on vain yritettävä raakata ne oikeasti kiinnostavat ja ajatuksia herättävät ohjelmat, ne jotka lopulta saavat uskomaan, että on tässä nykyajan television viihdetarjonnassakin jotain samaa kuin siinä mitä lapsuuden saunanjälkeiset ruutuhetket toivat verkkokalvoilleni.