Jenni Hurmerinnan työhuone Lapinlahden kuvankauniissa ympäristössä inspiroi ja rauhoittaa. (KUVA: Outi Lindström)

Helsingin Lapinlahdessa sijaitsee vanha, alunperin mielisairaalana ja psykiatrisena hoitolana tunnettu rakennus. Vuonna 1841 valmistuneen talon uumenista löytyy työhuoneita sekä galleria-, ja kahvila-ravintolatoimintaa. Alue on kaunis runsaine puineen ja nurmi-, sekä kukkaistutuksineen. Kalliot, kaislikot ja meri avautuvat aivan rakennuksen takaa. Talon sisällä risteilevät monet käytävät. Työhuoneista erään ovessa lukee Sanattu. Oven takaa paljastuu kaunis pieni tila, jonka ikkunat antavat sisäpihalle. Huone on korkea, vaaleansävyinen ja työpöydän, keinutuolin ja pienen kaapin lisäksi sieltä löytyy pino kirjoja. Ikkunalaudalla on koriste-esineitä, huonekasvi ja pöydällä on kaunis vanhanajan kirjoituskone ja sen kaverina auringonkukkia vaasissa.

Sanattu on Turun yliopistosta vuonna 2013 filosofian maisteriksi valmistuneen Jenni Hurmerinnan perustama yritys, joka tarjoaa asiakkailleen monenlaisia kirjallisia palveluita. On sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjausta, luovan kirjoittamisen opetusta, kirjoittajavalmennusta sekä kustannustoimitusta ja tekstintuotannon palveluita. Kirjoittaminen on Jennille yhtä kuin hengittäminen; se on jo lapsena löydetty kutsumus ja tapa tutkia ihmisyyttä, ajattelua ja maailmaa sanojen sekä tarinoiden keinoin. Kirjoittaminen voi lukuisine polkuineen olla väylä sanoilla ja mielikuvituksella leikkimiseen, terapeuttisempaan itsereflektioon ja itsetuntemukseen tai taiteellisesti tavoitteellisempaan työskentelyyn. Näistä teemoista voidaan haarauttaa kolme osa-aluetta kirjoittamisen kentältä: sanataide, luova kirjoittaminen ja kirjallisuusterapia. Hurmerinnalla on näistä kaikista monen vuoden kokemus.

 

Mikä oli ensikosketuksesi kirjallisuuteen? Mikä liikutti, pysäytti ja sai ajattelemaan, että tämä voisi olla tulevaisuudessa ammattisi?

“Lapsena opin lukemaan todella hitaasti, mutta kun se lähti sujumaan, se oli menoa. En  muista aikaa, jolloin en olisi halunnut kirjoittaa. Vanhoissa päiväkirjoissani lukee, että haaveilin kuusivuotiaana olevani jossakin kehitysmaassa vapaaehtoisena ja kirjoittamassa kirjaa. Muistan elävästi, kun lapsuuteni kotipaikan Nuuksion kyläkoulun pihalle tuli kirjastoauto ja pääsin sellaiseen ensimmäistä kertaa. Minua eivät enää kiinnostaneet suuremmin lastenkirjat vaikka vielä lapsi olinkin, vaan poimin hyllyistä Narniakirjoja – tietämättä että niissä on mitään tiettyä järjestystä. Veljeni leijonamieltä vanhempieni sängyssä lukiessani muistan, miten tunsin kirjassa kuvaillun tuulen puhaltavan kasvoillani. Tarinat ja niiden sisäistä maailmaa rikastuttava voima olivat aikamoinen pelastus introvertille lapsoselle, joka olin. Vuosien työn saatossa olen oivaltanut, miten voimaannuttava väline kirjoittaminen on. Aina työskentelyssä ei edes tähdätä voimaantumiseen, mutta väistämättä siihen kätkeytyy itsetutkimus ja sen mukanaan tuomat löydökset. Kirjoittaminen on ajattelemista ja mitä enemmän kirjoitamme, sitä taitavampia ajattelijoita ja tuntijoita meistä tulee. Alamme ymmärtämään omia tunteitamme ja ajatuksiamme ja sen myötä ymmärrämme paremmin myös muita, muiden tunteita ja ajatuksia. Lukeminen niin ikään harjoittaa empatiakykyä, kun samaistumme erilaisiin hahmoihin, kohtaloihin ja tarinoihin.”

Sanattu-yrityksesi juhli heinäkuussa kaksivuotista taivaltaan. Mitä kaikkea työnkuvaasi on tähän mennessä ehtinyt kuulua?

“Minulla ei oikeastaan ole vain yhtä työnimikettä, vaan ammattini pirstaloituu eri suuntiin kirjallisuuden ja sanataiteen parissa. Olen yrittäjä ja sen sateenkaaren ja sateenvarjon alla olen sanataideopettaja, kirjallisuusterapiaohjaaja, kustannustoimittaja, kirjoittaja ja esiintyvä runoilija. Monesti työni ajautuu myös henkisenä mentorina olemiseen. Eniten teen sanataidetta ja kirjallisuusterapiaohjaustyötä ja niitä voisi sanoa lempilapsikseni. Niissä mennään aika syviin vesiin asiakkaiden ja oppilaiden kanssa. On valtavan merkityksellistä ja  palkitsevaa auttaa ja vaikuttaa siihen, miten he näkevät itsensä niin kirjoittajina kuin ihmisinä.”

Miten sanataide, luova kirjoittaminen ja kirjallisuusterapia eroavat toisistaan?

“Ne ovat samanaikaisesti kolme eri asiaa, mutta kuitenkin tietyllä tapaa yhtä. Sanataiteen ideana on leikkiä ja tutustua itseemme ja maailmaan sanojen kautta. Sanoja käytetään tarinankerronnan välineenä. Kirjallisuusterapiassa sanat ja tarinat ovat vain väylä tutustuttaessa omiin tunteisiin ja ajatuksiin. Silloin tekstin esteettinen arvo jää sivuseikaksi ja  tekstin sanoma on kaiken ydin. Luovassa kirjoittamisessa tähdätään taas tavoitteellisemmin kohti tarinan esteettisyyttä, kiinnostavuutta ja koukuttavuutta.”

Kuinka kauan sanataide ja kirjallisuusterapia ovat olleet olemassa ja minkälainen on niiden tämänhetkinen asema suomalaisen kirjallisuuden kentällä?

“Sanataidetta ja kirjallisuusterapiaa ei suomalaisessa valtamediassa tuoda vielä tarpeeksi esille ja täällä ne ovat vasta lähdössä lentoon. Aiheen tuoreudesta kertoo esimerkiksi se, ettei itselläni ole sanataideohjaajan virallista koulutusta, vaikka olen filosofian maisteri kirjallisuustieteestä ja luovasta kirjoittamisesta. Aloittaessani ryhmien ohjauksen koulutusta ei vielä ollut ja kun aikanaan aloitin yliopisto-opintoni, en tiennyt koko asian olemassaolosta vielä mitään. Nyt tilanne on toinen ja esimerkiksi Turussa sijaitseva Kirjan talo järjestää sanataideohjaajakoulutusta. Tietoisuus tämän alan olemassaolosta kasvaa koko ajan, jonka mukana kysyntäkin kasvaa. Sanataide on saanut koko ajan enemmän tilaa myös koulujen opetussuunnitelmissa, mikä on todella tärkeää. Olen ollut mukana Suomen sanataideopetuksen seuran hallituksessa ajamassa tätä asiaa. Sanataide on helposti jäänyt tutumpien ja helpommin hahmotettavien musiikin ja kuvataiteiden jalkoihin – niin tärkeitä kuin nekin taiteenlajeina ovat. Mitä kirjallisuustieteeseen taas tulee, sekin on Suomessa varsin uusi teema, mutta alalla on jo noin sadan vuoden perinteet erityisesti Englannissa, Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa.”

Missä kaikkialla olet ryhmiä vetänyt?

“Sanataide on hieno väline, sillä sen voi viedä minne vain erilaisilla teemoilla kustomoituna. Aloitin ohjaamalla sanataidetta Turun sanataideyhdistyksessä ja tällä hetkellä olen vakituinen sanataideopettaja Nuoren Voiman Liitto -kirjallisuusyhdistyksessä. Olen tehnyt projekteja muun muassa vauvojen kanssa, palvelutaloilla ikäihmisten kanssa, nuorisotaloilla, yrityksissä ja yhdistyksissä sekä mielenterveyskuntoutujien kanssa. Olen pitänyt työpajoja Helsingin Kirjamessuilla ja Runokuu-festivaaleilla ja olen myös opettanut työpajan pitämistä muille, esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijöille.

 

MENTORINA VAIKEIDEN ASIOIDEN ÄÄRELLÄ

 

Oletko kohdannut ennakkoasenteita sanataidetta ja kirjallisuusterapiaa kohtaan?

“Toki on niitä, jotka mieltävät sanataideopetuksen kukkahattutätien hihhuloinniksi ja puuhasteluksi, mutta se johtuu vain tietämättömyydestä. Sanataidetyöpajan vetäminen niin,  että kaikilla on siellä hyvä olla ja kaikki oppivat jotakin itsestään tai kirjoittamisesta, vaatii paljon. Kun aikaa kuluu ja näille aloille saadaan jalansijaa enemmän, tietämättömyyteen ja ennakkoluuloihin pohjautuvat käsitykset varmasti murtuvat. Sama juttu kirjallisuusterapiassa; jotkut kokevat, että se on jotakin “new age -huuhaata”, mutta ne kokemukset ja kohtaamiset, joita olen työssäni nähnyt asiakkaideni kanssa ja ryhmissä, eivät ole merkityksetöntä tai yhtä tyhjän kanssa. Siellä näkee ihmisen kokevan valtavia oivalluksia itsestään ja elämästään.  Asioiden yhdessä työstäminen on monesti muuttanut asiakkaan koko elämän suuntaa. Myös itseäni kohtaan opettajana olen kohdannut ennakkoasenteita liittyen eri sukupolviin sekä sukupuoleen. Se, että olen nuori nainen ja näytän vielä ikäistäni nuoremmalta, on johtanut tilanteisiin, joissa olen saanut todistella itseäni; että olen ammattilainen työssäni, en vain joku pikku likka. Kirjallisuusterapiassa tähtäimenä on mennä kohti vaikeita asioita ja tehtäväni on hellästi ohjata ihmisiä kohti heidän kipupisteitään. Joskus sekin herättää vastarintaa. Joku ehkäpä tuskailee harjoitusten alussa että “tämähän on kamalaa, miksi tällaista tehdään?” ja työpajan, kurssin tai tunnin jälkeen sama ihminen on kokenut juuri ne kaikista haastavimmat tehtävät palkitsevimmiksi.”

Sinulle on varmasti työsi kautta kehittynyt tarkka ihmistuntemus. Onko vastaan tullut tilanteita, jossa ryhmässä olevalla henkilöllä on lähtenyt niin iso trauma liikkeelle, että prosessi on pitänyt katkaista? Missä kohtaa kulkee raja? 

“Hyvä kysymys. Kirjoitin aiheesta uuteen Sanataidetta on! -kirjaan. En ole enkä väitä olevani minkään alan lääkäri, jonka vuoksi minun on oltava todella tarkka, etten astu vääriin saappaisiin, enkä aseta ketään liian tukalaan tilanteeseen. Jo luovan kirjoittamisen kurssilla joistakin osallistujista saattaa nähdä, että he tarvitsisivat luovaa kirjoittamista enemmän  kirjallisuusterapiaa, mutta eivät ole osanneet hakeutua sen pariin. He saattavat tulla luovan kirjoittamisen tunneille tekstien kanssa, jotka ovat aivan selvästi oman pahan olon ulos saattamista. Silloin asiaan on puututtava, sillä siinä kontekstissa emme voi alkaa terapoimaan ketään. On myös ollut tilanne, jossa olen ohjannut ihmisen eräältä kurssiltani psykologin pakeille nähtyäni, että henkilö ei voi hyvin ja tekstit olivat huolestuttavia. Sekin vaatii taitoa huomata, milloin teksti on vain tekstiä ja milloin tekstin takaa huokuu tekijä itse. Varovaisuutta tulee harjoittaa, varsinkin kirjallisuusterapiassa tiettyjen vaikeiden teemojen kanssa. Ajaudun usein vaikeiden teemojen äärelle koska ne ovat kiinnostavia. Olen pitänyt kursseja esimerkiksi saattohoitokodeissa, vastaanottokeskuksissa ja syöpäpotilaiden kanssa.  Trauman tai menetyksen kokeneissa ihmisissä saattaa olla paljon vihaa ja katkeruutta – ja saa ollakin – mutta silloinkin täytyy tunnistaa, milloin ihmisten tunteet ovat oikeassa mittakaavassa ja milloin jatkotoimenpiteet avun saannin varmistamiseksi ovat tarpeen.”

Työssäsi on täten todella iso vastuu. Varmasti luet ja näet paljon rankkoja juttuja. Miten pidät itsesi kunnossa, ettet kuormitu liikaa?

Yritän aina harjoittaa itsekin sitä, mitä saarnaan muille. Ainakin tähän mennessä kaikki harjoitukset, mitä olen teettänyt kursseillani, olen tehnyt myös itse. Tiedän miten ne etenevät ja mitä niissä voi tapahtua. Toki jokainen on yksilö, eikä kaikkea voi ennakoida, mutta kirjoittaminen on itsellenikin keino purkaa vaikeita ja haastavia tilanteita. Ymmärrykseni ihmismielestä on ulotuttava myös itseeni. Ymmärrykseni siitä, miksi yleensäkin teen tätä työtä, auttaa siinä, etten vedä itseäni aivan piippuun, enkä ota liikaa sydämelleni. Asioihin on pidettävä tietty etäisyys. On oltava terveellä tavalla viileä; eihän minusta ole mitään apua jos menen esimerkiksi saattohoito-osastolle itkemään. Minun on oltava se vahva ihminen, jotta muut siellä voivat ja saavat itkeä. Toki on asioita, joita olen sitten jälkeenpäin itkenyt itsekin. Yleensä kirjoitan ne asiat ja siten käsittelen ne auki.

Minkälainen koulutus vaaditaan kirjallisuusterapeutiksi ryhtyvältä henkilöltä?

“Suomessa väylä on yleensä se, mitä itsekin kuljin. Olin valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta, jonka jälkeen hain Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus Palmenian järjestämään kirjallisuusterapiaohjaajakoulutukseen. Koulutus kestää vuoden ja oppilaat valikoidaan erilaisin perustein. Siellä katsotaan esimerkiksi, miten tutkinto tukee aikaisempaa koulutustasi tai työtäsi ja edellytyksenä on, ettet ole sillä hetkellä itse terapian tarpeessa tai akuutissa kriisissä. Haluan lukea itseni tulevaisuudessa psykologiksi tai psykoterapeutiksi. Ihmisen mieli on kiinnostava ja haluan sukeltaa yhä syvemmälle siihen.”

 

KIRJALLISUUDEN AUTUASTA SEKAKÄYTTÖÄ

 

Minkälaista tekstiä kirjoitat tai luet tällä hetkellä itse mieluiten?

“Yritän toteuttaa samaa mitä hoen asiakkaillenikin, eli pyrin lukemaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman erilaista kirjallisuutta. Luen proosaa, lyriikkaa, tietokirjallisuutta, runoja… Kustannustoimittajana luen myös jatkuvasti paljon erilaisia käsikirjoituksia. Lemmikkilapseni eri genreistä on kuitenkin runous. Olen todella ylpeä suomalaisen runouden kentästä tällä hetkellä. Se on eläväistä, luovaa ja vuorovaikutteista. Kansien väliin painetun runouden ohella upeita juttuja ovat myös lavarunous, erilaiset kollektiivit ja runofestivaalit. Yksinäisyys on varsin yleinen kirjallisuuteen ja sen tekijöihin liitetty myytti. Lavarunous muistuttaa, ettei tarvitse olla yksin, jos ei halua. Toki välillä on otettava se oma aika ja istuttava alas kirjoittamaan, mutta siinäkin voi olla osa isoa yhteisöä.”

Ketkä ovat lempikirjailijoitasi ja lempirunoilijoitasi?

“Vaikea kysymys! Tulee paha mieli niiden puolesta, jotka jäävät nyt sanomatta. Yksi suurimpia kirjailijarakkauksiani on Virginia Woolf. Hän on vaikuttanut minuun paljon; niin kirjoitustyyliini kuin maailmankuvaani. Pidän siitä filosofiasta ja kauniista tunnelmasta, jota Woolfin kirjat välittävät. Olen tyypillisesti myös kova venäläisen kirjallisuuden fani. Varsinkin Dostojevski ja Gogol ovat herkkua, joihin voin aina palata uudelleen. Feministinä olen todella iloinen suomalaisen runouden vahvoista naisäänistä, joita ovat muiden muassa Anja Erämaja, Kristina Wallin, Riina Katajavuori ja Eeva-Liisa Manner. Listaa voisi jatkaa loputtomiin – ja koko ajan tulee lisää uutta. Nainen ei ole vielä kovinkaan kauaa saanut runoilla julkisesti tai tulla julkaistuksi. On ihanaa nähdä sen tapahtuvan nyt.”

Jenni Hurmerinnan mukaan kirjoittaminen ja monipuolinen lukeminen toimivat väylinä kohti parempaa itsetuntemusta ja muiden ymmärtämistä. (KUVA: Outi Lindström)

Mitä kirjaa luet parhaillaan?

“Luen yleensä noin kymmentä kirjaa yhtä aikaa! Löysin kirpputorilta tovi sitten uuden pinon kirjoja, yhtenä niistä Bo Carpelanin runoja. Juha T. Hakalan Luova laiskuus -kirja on myös yksi tämänhetkisistä. Sen aihe on ollut paljon esillä asiakkaideni keskuudessa, eli miten joskus ruoskimme itseämme siitä, ettei ole tullut kirjoitettua pitkään aikaan. On hyvä muistaa, ettei mitään voi luoda, jos ei joskus ole myös luomattakin. Koko ajanhan me tietämättämme harjoitamme luovia prosesseja itsessämme silloinkin, kun konkreettista luomista ei ole meneillään. Sitten hieman surullisissa merkeissä olen päätynyt nostalgisoimaan vastikään edesmenneitä sankareitani, Claes Andersonia ja Toni Morrisonia. Suurella lämmöllä ja kiitollisuudella heitä muistelen. On ihanaa, miten poismenneet ihmiset jäävät kirjallisuudessa elämään ikuisesti teostensa kautta. Näiden kaikkien lisäksi olen lukenut kirjaa, jonka tekemisessä itsekin olin mukana: Sanataidetta on! – työtavat, tekijät ja teoria. Tämän kirjan olemassaolo kertoo jo siitä, että sanataide nostaa koko ajan päätään kohti suurempaa yleisöä.”

Millaisia suunnitelmia ja projekteja sinulla on tässä hetkessä ja tulevaa varten?

“En ole julkaissut vielä omaa kaunokirjallista teosta, mutta olen ollut mukana valtavassa määrässä erilaisia ja eri aiheisia teoksia sekä kirjoittanut artikkeleita ja juttuja. Varsinkin päätoimittaessani kirjallisuuslehti Lumoojaa, sain tehdä monenlaista. Olen onneksi löytänyt rauhan sen suhteen, että vaikka jo 6-vuotiaana ilmoitin haluavani kirjoittaa kirjan, en enää koe painetta sen suhteen. Nuorena ajattelin, että jos en tiettyyn ikään mennessä ole julkaissut mitään, kaikki on mennyttä. Minulla on niin paljon annettavaa mentoroinnissa ja opettamisessa, että tällä hetkellä on ollut hyvä keskittyä vain siihen. Luotan, että asiat tapahtuvat, kun niiden on tarkoitus tapahtua. Kirja ei tietysti synny ilman, että sen kirjottaa. Mitä enemmän kertyy elämänkokemusta, sen parempi kirjoittaja on. En tarkoita, että olisi erityisesti kärsittävä – sitä myyttiä en halua ylläpitää – mutta toki elämänkokemus tuo teksteihin ymmärrystä ja syvyyttä. Haluan jonakin päivänä julkaista teoksen, todennäköisesti runokokoelman. En kuitenkaan halua julkaista mitään väkisin väännettyä vain, jotta voisin pitää kädessäni kirjaa, jonka kannessa on nimeni .”

www.sanattu.fi 

www.facebook.com/sanattu/

twitter.com/sanattua

www.instagram.com/sanattua/

Kirjan talo: Sanataidetta on! – työtavat, tekijät ja teoria (toim. Nora Ekström, Emma Puikkonen, Karoliina Suoniemi)