Hetken taivaskin näytti kirkkaammalta iloisten juhlijoiden yllä.

Leijonien olympiakulta keräsi ihmismassat juhlistamaan Helsingin Kauppatorille. Ilo, ylpeys ja yhteisöllisyys olivat katossa. Eräs kiekkofani sai jopa kello aamukuuden kuulostamaan ymmärrettävältä.

Kello kuusi sunnuntaiaamuna kuulosti hieman kohtuuttomalta. Moniko mahtaisi nousta kukonlaulun aikaan ruudun äärelle?

Niin moni, että juhlahumu oli täydessä käynnissä Kauppatorilla puoliltapäivin. Ne, jotka vasta valuivat paikalle tuohon aikaan, saattoivat hetken pelätä nukkuneensa onnensa ohi.

Ei kuitenkaan ollut syytä huoleen, sekaan sopi edelleen. Kauppatorilla suunnaton ilo ja ylpeys löysivät aikansa ja paikkansa. Ihmiset olivat hetken poikkeuksellisen yhtä.

Toisaalta tunnelma Kauppatorilla ei poikennut lainkaan tavanomaisesta. Vastaavaa yhteisöllisyyttä ja kuplivaa iloa nähtiin ensi kerran vuonna 1995, sitten 2011 ja 2019.

Tämänkertainen olympiakultahuuma sen sijaan oli laatuaan ensimmäinen. Sitä suuremmalla syyllä kansa löysi tiensä juhlimaan.

Jokaisella on paikkansa

Jääkiekkoliiton Suomi-kiekon arvoissa todetaan, että jokaisella pelaajalla ja kannattajalla on paikkansa jääkiekko-yhteisössä.

Se näkyi Kauppatorilla, missä juhlijoiden ikähaarukka oli varsin suuri. Aivan nuorimmat seurasivat humua aikuisten siipien suojasta.

Hyvä niin, sillä meno äityi välillä hurjaksikin. Virkavalta ojensi raitiovaunupysäkin katolle kiivenneitä, jotka tuskin kuulivatkaan komennusta. Kiipesipä joku liikennevalopylvääseenkin lippua kädessään puristaen. Häntä ylemmäs kohosivat vain juhlijoiden riemunkiljahdukset.

Kiekkofaniksi tunnustautuva Heidi Luostarinen kertaa olympiakullan herättämiä tuntojaan.

Palataan aikaan, jona kipinä syttyi. Vuonna 1995 6-vuotias Luostarinen seurasi maailmanmestaruuden ratkeamista äitinsä ja veljensä kanssa.

“Asuttiin silloin Pasilassa ja käveltiin keskustaan asti Suomen (MM-joukkueen) autokulkueen mukana. Veljeni jopa pääsi yhden auton kyytiin”, hän muistelee viestitse.

Luostarinen kertoo osallistuneensa myös maanantaina Olympiastadionilla järjestettyyn kansanjuhlaan.

Siellä kiekkofanien innokasta tunnelmaa ei latistanut edes hautautuminen lumeen.

– Fiilis oli mahtava kaikesta lumipyrystä huolimatta. Kaikki ympärillä hyvällä tuulella ja saman asian puolesta juhlimassa. Oikeastaan sääolosuhteet kuvasivat hyvin suomalaista sisua ja hulluutta”, Luostarinen toteaa ja lisää perään pari nauruemojia.

Hänen sanojensa myötä aamukuusikin kuulostaa kohtuullisemmalta.

Havis Amanda sai jälleen seuraa.

Yhdistääkö urheilu meidät jälleen?

Sosiologi Émile Durkheimkin sen aikanaan totesi. Kokemus ”yhteisyydestä” on omiaan pitämään yhteiskunnat koossa. Pandemia-aika on todennäköisesti vain lisännyt tarvetta kokea ja iloita yhdessä.

Luostarisen mukaan suurin osa suomalaisista vaikuttaa olevan kiekkokansaa ja Leijona-faneja. Sydänemojien kera hän kertoo odottavansa innolla kevään maailmanmestaruuskilpailuja.

Ei hän ole ainoa, tämänkertaiset kisat kun päättyivät osaltamme paremmin kuin hyvin. Havis Amandakin on kaiketi yhä pystyssä.

Myös lapset osallistuivat juhlahumuun.