Pääkaupunkiseutu on jatkuvassa muutoksessa. Ympäri Helsinkiä rakennetaan kiivaasti uutta infrastruktuuria. Kun kaupunki ei pysty laajenemaan laidoilta, sitä ryhdytään tiivistämään. Tuloksena on hävittyjä taisteluja lähiluonnon puolesta.
Hämeenlinnantien bulevardisointi, Pirkkolan monitoimihalli, Riistavuoren palvelutalo, Strömbergin puiston luksusasunnot, Pajamäen kerrostalohanke, viimeisimpänä Alppilan nakertamissuunnitelmat, Raide-Jokerista puhumattakaan – listaa toteutuneista, kuopatuista tai tulossa olevista rakennushankkeista voisi jatkaa loputtomiin. Yhteistä hankkeille on se, että ne hävittävät kaupunkiluontoa pysyvästi. Kerran kaadettu metsä ei kaupunkiin palaa. Jokainen neliösentti metsää on arvokas sekä ihmisille että muulle elämälle.
Asukkaiden mielipiteitä ei kuunnella
Taistelut lähiluonnon puolesta niin Pajamäessä, keskuspuiston eri osissa kuin Alppilassakin osoittavat, että lähiluonnolla on merkitystä etenkin alueilla asuville ihmisille. Kaupunki kuuntelee asukkaita hankkeiden suunnitteluvaiheessa, mutta käytännössä asukkaiden mielipiteillä ei ole toivottua vaikutusta. Kaupunkia rakennetaan kaupunkilaisille, joten kaupunkisuunnittelua pitäisi myös tehdä kaupunkilaisten ehdoilla.
Kaupunki kasvaa ja sitä tuleekin kehittää. Kaupunkia kuitenkin rakennetaan ihmisille ja ihmistä varten. Vallitsevan mentaliteetin mukaan ihmisiä pyritään ahtamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pienelle alueelle. Se on kustannustehokasta. Luontoarvojen säilyminen sen sijaan on toisarvoista rakennussuunnittelussa. Luontoon tulisi kuitenkin suhtautua yhtä elintärkeänä kuin ilmaan, jota hengitämme.
Viihtyvyyteen vaikuttavat muutkin tekijät kuin lämmin koti ja nopea työmatka
Toislajisille luonnonympäristöt ovat elinehto, mutta aivan samalla tavalla ne ovat tärkeitä meille keräilijä-metsästäjien jälkeläisille. Betonisessa kaupungissa harva viihtyy. Itä-Pasila on klassinen esimerkki epäonnistuneesta kaupunkisuunnittelusta.
Lukuisissa rakennushankkeissa lähiluontoa siivutetaan juustohöylällä: Pala sieltä, toinen täältä. Hankkeet näyttävät harmittomilta, koska luonto häviää kapeina kaistaleina. Ajan saatossa alueet kuitenkin kutistuvat olemattomiin. Lähiluonnon hävitessä katkaistaan myös ihmisen yhteys luontoon. Kosketuksen katkeaminen elävään luontoon altistaa luonnon hyväksikäytölle.
Markkinavetoinen kaupunkisuunnittelu ajaa ihmisiä maalle
Kaupunkisuunnittelua tehdään markkinavetoisesti. Tornitalojen läheisyyteen rakennetaan viihtymiskeskuksia, joissa ihmisten ajatellaan viettävän vapaa-aikansa. Kaupunkisuunnittelussa ihmiset huomioidaan kuluttajina. Pääkaupunkiseudulle nousee uusia ostoskeskuksia tämän tästä. Tällainen on täysin ilmastotavoitteiden vastaista. Kaupunkisuunnittelussa ekologisen kestävyyden tulisi olla kokonaisvaltaisesti läsnä – ei vain julkisen liikenteen suunnitteluna.
Ei ole sattumaa, että asukasvirta on kääntynyt kohti maaseutua. Toki kysymyksessä on pieni puro, joka mahdollisuuksien mukaan kasvaa kohinaksi. Lähtijöinä ovat ne etuoikeutetut tietotyöläiset, joiden työ ei ole paikkaan tai aikaan sidottua. Mistä tämä kertoo? Siitä, että tiivistä ja luonnotonta kaupunkiasumista ei nähdä houkuttelevana vaihtoehtona. Tulevaisuudessa eriarvoisuutta mitataan sen mukaan, kellä on varaa ja mahdollisuus muuttaa kaupungeista elävämpiin ympäristöihin.
Teksti ja kuvat:
Tiina Hentilä
Lue lisää:
Pajämäkeläiset surevat häviävää lähiluontoa
Patterimäen sisällä Raide-Jokerin louhintatyöt päätepisteessä
