On kesäinen iltapäivä Helsingin Keskuspuistossa: lempeä auringonpaiste, huumaavasti tuoksuva luonto, tossuni alla joustava neulasmatto ja hihnan päässä oma seurakoirani, luonteikas, mutta hyväntuulinen terrieri. Koira nuuskuttaa omia tärkeitä koirantouhujaan ja minä tempaudun metsän vihreään syliin, omiin ajatuksiini upoten.
Äkkiä tunnelma sähköistyy: vesakosta säntää yllättäen corgi ilman hihnaa, haukkua louskuttaen ja loikka loikalta lähestyen. Hihnan molemmissa päissä havahdutaan: koirani ei aio katsoa sivusta, kun tuntematon räyhääjä tunkeutuu sen ja sen oman ihmisen reviirille. Minä, koirani tulisen luonteen tuntien, lyhennän vaistomaisesti hihnaa ennakoiden konfliktia. Corgi on enää muutaman metrin päässä ja ikävä yhteenotto näyttää väistämättömältä. Viime tingassa metsästä kuuluu kutsuvislaus, jota pieni koira hetken tuumittuaan onneksi päättääkin noudattaa.
Vedän huojentuneena henkeä, adrenaliinin kohistessa vielä suonissani. Koirani on yhä tunteen vallassa: se seisoo takatassuillaan kaulapantaansa nojaten ja valmiina puolustamaan minua niskakarvat sojottaen. Se olisi kytkettynä ollessaankin kyennyt tekemään corgista karvalakin. Me kumpikin tiedämme sen.
Korona-aika on saanut pennunhankkijat liikenteeseen. Lukuisiin perheisiin on kuljetettu somia naskalihampaisia kääröjä tuhisemaan, haukkumaan ja pissailemaan pitkin nurkkia.
Toiset ovat harkinneet uuden perheenjäsenen ottamista huolellisesti: tehneet rotuvertailuja, kartoittaneet omia motiivejaan ja tutustuneet kasvattajiin.
Osa tekee päätöksensä hetken mielijohteesta, suloisten karvapalleroiden sokaisemana. Koiranpidon perusteista heillä ei ole harmainta aavistustakaan – koulutuksellisista perusteista vielä vähemmän. Eihän se rakettitiedettä sentään ole ja elettiin sitä ennenkin.
Monien mielissä istuu tiukassa käsitys, että koiran on saatava juosta vapaana metsässä mahdollisimman paljon. Jos koiran ottaja sattuu asumaan haja-asutusalueella keskellä omia aidattuja tiluksiaan, tämä tuskin muodostunee ongelmaksi. Ja tokihan: mikä voisikaan olla lajityypillisempää toimintaa useimmille koiraroduille kuin juokseminen ilman liikettä rajoittavaa remmiä saati ihmistä sen lisäpainona?
Harvan tilanne kuitenkaan on näin ideaali: koiria asuu taajama-alueella ja etenkin kaupungeissa nyt enemmän kuin koskaan. Kovinkaan monella ensikertalaisella ei myöskään tunnu käyvän mielessäkään, että koiranpitoa säädellään lakia myöden – muun muassa eläinten pitopaikan vaatimuksista on säädetty selväsanaisesti.
Laki koiran irtipitämisestä ei sekään jätä tulkinnan varaa: seurakoiran vapaana pitäminen on sallittua ainoastaan maanomistajan luvalla vuosittain aikavälillä 20.8.-28.2. Käytännössä taajama-alueella tämä tarkoittaa, että koiran vapaana pitäminen on sallittua vain koirapuistoissa, koirien harjoituspaikoissa ja suljetuilla piha-alueilla – ei siis metsässä, pururadalla tai yleisessä puistossa. Lisäksi lain mukaan koiran tulee myös näiden ehtojen täytyttyä olla välittömästi kytkettävissä. Hyvinkinkoulutetun viettieläimen kyseessä ollessa tehtävä on vaikea, puhumattakaan tyyten oman onnensa nojaan kasvamaan jätetystä seurasessestä.
Kaupungissa koira kuuluu remmiin tai koirapuistoon. Tämän selvemmin tätä ei voi sanoa.
(Lähteet: Metsästyslaki, 8. luku 51 §; Järjestyslaki 4. luku 14 §)
Artikkelikuva: Creative Commons Zero / CC0
Kata Salaspuro
