Musiikki on ollut osa ihmisten elämää koko olemassaolomme ajan. Äänen tallennus tuli kuitenkin kuvioihin vasta 1800-luvun loppupuolella, kun Thomas Alva Edison keksi fonografin, jolla pystyttiin taltioimaan ääntä vahalieriöön. Vajaan parin sadan vuoden aikana on ideoitu lukuisia välineitä musiikin äänittämiseen ja tallentamiseen. Niistä jokainen on vuorollaan nauttinut kuluttajien suosiota, jotkin kauemman kuin toiset. 

Tallennusformaattien kruununjalokivi tuli markkinoille 80-luvulla. CD-nimellä tunnettu, halkaisijaltaan kaksitoista senttinen alumiinipäällysteinen polykarbonaattilevy tarjoaa kuluttajalle korkealaatuisen äänitallenteen kompaktissa koossa. CD toimii moitteettomasti pienistä naarmuista huolimatta, ja sen säilyttäminen kevyessä, mutta kestävässä muovikotelossa on helppoa. Levyn voi siirtää vaivatta tietokoneelle, ja sitä kautta puhelimeen. Compact disc on myös kätevä napata mukaan vaikkapa autoon kuunneltavaksi.

CD-levyt eivät ole kaikkien mielestä musiikkitallenteiden ykkösiä. Joku saattaisi jopa kyseenalaistaa kokonaan fyysisten musiikkipainosten tarpeellisuuden suoratoistopalveluiden armotta valloittamassa yhteiskunnassa. Spotifyn kaltaiset yritykset kieltämättä palvelevat erinomaisesti kaikki mulle heti -sukupolvea, jonka edustajat ovat valmiit vaihtamaan kappaleen tai esittäjän, jos toistossa oleva biisi ei tarjoa viihdettä heidän dopamiinin runtelemille aivosoluilleen heti ensimmäisten sekuntien aikana. Tämän seurauksena musiikki on muovautunut uusien kertakäyttöyhteiskunnan asettamien normien ympärille.

Asiaan perehtymätön voisi väittää, että suoratoistopalveluista aiheutuva hiilijalanjälki on mitätön verrattuna CD-levyjen valmistamisesta syntyvän saasteen määrään. Asia on kuitenkin täysin päinvastoin. Tutkimusten mukaan vuonna 2000 CD-levyjen valtakauden ollessa hehkeimmillään niiden valmistuksesta syntyi kasvihuonepäästöjä 158 miljoonaa kiloa vuodessa. Nykyään suoratoistopalveluista aiheutuvat päästöt ovat samat pelkästään Yhdysvalloissa. Virtuaalisen musiikin aiheuttamat kasvihuonepäästöt tuntuvat absurdilta ajatukselta, mutta todellisuudessa datakeskukset, niiden jäähdyttäminen sekä datansiirto vaativat valtavan määrän energiaa. Musiikkiteollisuuden lisäksi suoratoistopalveluiden orjat tahtovat siis tuhota myös maapallon.

Todellinen arkkivihollinen CD:lle on ollut aina vinyylilevy. Vinkkujen ympärille on muodostunut oma alakulttuuri, jonka jäsenet ovat valmiita puolustamaan rakkaita mustia levyjään kuolemaansa saakka. Yleisimpänä argumenttina toimii vinyylien ”oma rouhee soundi”, joka todellisuudessa johtuu vinyylien heikommasta äänenlaadusta. Ihmiset siis ostavat CD:tä tuplasti kalliimman ja huonomman ääniformaatin ja väittävät sen olevan parempi. 

CD-levyn kovin haastaja on vinyylilevy (KUVA:Pxhere)

Vinyylin valmistusprosessi on monine vaiheineen varsinainen Via Dolorosa, eikä lopputulos suinkaan ole mikään luonnonsuojelijan märkä päiväuni. Vinyylit ovat haitallista PVC:tä ja öljyä kuluu valmistukseen valtavia määriä. Suuresta koostaan ja kiekon molempien puolien hyödyntämisestä huolimatta vinyyliin mahtuu vähemmän musiikkia kuin CD-levyyn. Lisäksi matalat äänet syövät tavallista suuremman osan vinyylin kapasiteetista, kun taas CD:n kohdalla tätä ongelmaa ei ole.

CD edustaa nuorelle sukupolvelle mennyttä aikaa, ja vanhoille vinyylidiggareille se on hömppäformaatti, joka ei pysty tarjoamaan autenttista kuuntelukokemusta. Faktat puolestaan osoittavat, että CD:t ovat ekologisesti, taloudellisesti ja laadullisesti paras tapa nauttia musiikista.