Olemme Alvar Aallon kanssa saman kylän kasvatteja, ja meillä on paljon yhteistä verrattuna keskivertosuomalaisiin. Alvarin tuntevat silti kaikki, koska hänen perintönsä on keskeinen osa suomalaista elämänmenoa. Me nimeämme miltei kaiken hänen mukaansa, yliopistoista käyttöesineisiin.
Elämäni ensikosketus Alvar Aaltoon tapahtui vanhempieni sohvapöydän kautta: sen päälle minut laskettiin synnytyslaitokselta palattuani ja sen äärellä ponnistin reilu puoli vuotta myöhemmin seisomaan. Vanhempani olivat saaneet tämän paksulasisen ja ohuilla puujaloilla seisovan design -esineen häälahjaksi. Sen äärellä perheessäni vietettiin lukuisat juhlat jouluista rippijuhliin sekä naukkailtiin useat ’neuvoa antavat’ vanhemman ja nuoremman väen kesken.
Äitini piti huolen siitä, että lasipöydällä oli aina leikkokukkia Aalto-vaasissa, jonka tuli löytyä jokaisen tyylitajua omaavan keskivertosuomalaisen kodista. Aalto-vaaseja piti olla, kirjoittamattoman säännön mukaisesti, vähintään kaksi kappaletta: korkea ja matala tai kirkas ja värillinen. Ja olihan niitäkin, jotka hankkivat Aalto-vaaseja aivan kuin ”ne olisivat kohta loppuneet kaupasta” kuten yläasteen luokanvalvojani, joka oli suorastaan vuorannut sohvapöytänsä erikokoisilla ja -värisillä vaaseilla. Niitä oli laskujeni mukaan ainakin 20 kappaletta ja sama meno jatkui keittiössä. Kaiketi se oli varallisuuden osoitus, koska ei Aallon vaaseja ei ihan muutamalla mummomarkalla aikoinaan osteltu.
Seuraava kosketukseni Alvariin tapahtui Aalto-museon konserttisalissa, jossa soitin pianoa (tarkemmin sanottuna flyygeliä) konservatorion kevätmatineoissa sekä ison valkoisen uimahallin uumenissa, jossa ystäväni Ainon kanssa uitimme itseämme tuntikausia kesäkuumalla. Lastenallas jäi erityisesti mieleeni eikä vähiten sen takia, että otin tuntumaa sen pohjaan kaksivuotiaana, kun melkein hukuin matalaan päähän, kymmenen senttiä syvään veteen. Käteni olivat pinnan yläpuolella ja minä makasin pitkin pituuttani altaan pohjalla. Muistan vain, että isäni nykäisi minut vesilinjan paremmalle puolelle ja samalla päättyi uimaretkemme.
Alvar ja minä kirjoitimme ylioppilaaksi samasta koulusta, eli Jyväskylän Lyseon lukiosta. Vettä virtasi Vantaanjoessa juhlien välillä rapiat 70 vuotta, mutta rakennus on sama ja seisoo edelleen Jyväskylän keskustassa, homeessa. Rakennus ei ole Alvarin suunnittelema, mutta muistan toisen, hassun ja vanhan puurakennuksen, jonka Alvar oli mukamas suunnitellut harjoitustyönään opiskeluaikoina. Rakennuksen ikkunoissa oli kalterit, sillä siellä opiskeli ongelmanuoria eikä se muistuttanut lainkaan Aallon tyyliä. Olikohan rakennuksen tausta jokin paikallinen ’urbaani legenda’ – miksi Aalto olisi suunnitellut kotikaupunkiinsa ruman puutönön, jos oli jo tukevasti kotiutunut pääkaupunkiseudulle?
Omat maisterin paperit hain Aallon suunnittelemalta kampukselta, ja jo toisen päivän ’Kampus-kävelyllä’ havahduin siihen tosiasiaan, että rakas koulukollegani oli suunnitellut suurimman osan yliopiston rakennuksista. Minä kun olin kuvitellut, että vain päärakennus oli mestarin kynästä! Ei siis ihme, että kampuksella parveili kesäisin kansainvälisten arkkitehtiopiskelijoiden ryhmiä napsimassa valokuvia. Nykyään voin myöntää jopa sen, etten muutama vuosi takaperin tajunnut, miksi se ’iso valkoinen uimahalli’ nimettiin Aalto-Alvariksi. Pohjakosketuksestani huolimatta mestarin suunnittelutyö oli jäänyt minulta huomiotta. En tiennyt edes kaupunginteatterin lavalla musiikkiteatterin tahtiin pyllistellessäni, että sekin rakennus on Alvarin suunnittelema.
Jyväskylän suuren pojan kädenjälki näkyy joka puolella kotikaupunkia ja on seurannut minua koko elämäni ajan. Koen suurta sielujen sympatiaa tämän suomalaisen neron kanssa – olemmehan me kaksi jyväjemmaria Jyväskylästä!
Kuvat: Hetamari Woodsin kotialbumi, Wikipedia ja Alvar Aalto museo
