“Ohhoh, kyllä nyt tuli syötyä. Eipä tarvitse koko loppupäivänä syödä enää mitään.” Onko tuttu lausahdus? Ravintolasta, sukujuhlista – oikeastaan ihan joka paikasta löytyy se yksi Marja-Pertti, jonka täytyy päästä sanomaan tämä ääneen. Sitten toistuu kaava, jossa moni hieman nyökyttelee ja toteaa, että kyllä näin on.
Itse olen pöydässä kiusallisen hiljaisena miettien, kuinkahan moni näistä Marja-Perteistä jättää oikeasti päivän loput ateriat välistä. Ei varmastikaan kovinkaan moni; eihän se ole edes terveellistä. Kuinka moni itsensä ja syömisensä kanssa sinut oleva muka tekee niin, että vetää kerralla kunnon överit ja paastoaa koko loppupäivän? Kysynpähän vaan.
Miksi kuitenkin tätä epäterveellistä suhtautumista ruokaan pidetään hyväksyttävänä juurikin tämän Marja-Pertin suusta kuultuna? Laihdutuspuhe on iskostunut niin pahasti meidän aivoihimme, ettemme edes aina tajua sanomamme myrkyllisyyttä.
Otetaanpa toinen skenaario: sinulla on kamala nälkä, ja vihdoin alkaa ruokatunti. Kävelet työpaikkaruokalaan, otat ruokaa sen verran, että jaksat koko loppupäivän ja istut pöytään työkaverisi viereen. Ensimmäinen asia, jonka hän sanoo on: “Meinasitko jaksaa syödä tuon kaiken?”, viitaten isokokoiseen annokseesi. Tulisiko sinulle paha mieli? Jos ei – onneksi olkoon; olet tarpeeksi sinut itsesi kanssa. Itse voin rehellisesti sanoa, että halu nostaa pyllyni saman tien penkistä ja vaihtaa pöytää olisi valtava. Ei ole kenenkään muun määriteltävissä, mitä minä jaksan tai en jaksa syödä. Kommentti asettaa minut tilanteeseen, jossa minun jaksaessa syödä ruokani olen toisten mielestä syönyt liikaa.
Miksi tämä kaikki sitten on niin vakavaa? Miksei kaverin, sukujuhlien Marja-Pertin tai ihan kenen tahansa muun letkautusta voi vaan ottaa huumorilla ja jatkaa elämää? Nämä pienet ja viattomina tarkoitetut lausahdukset pitävät yllä sitä asennetta, että jokaisen pitäisi laihduttaa. Syömisestä koetaan syyllisyyttä, ja sitä pitäisi kompensoida keinolla tai toisella. Kamalinta tässä kaikessa on se, että juurikin tämä malli nähdään sinä “terveellisenä” mallina. Sitten ihmetellään, miten nuorisolla ilmenee syömishäiriöitä ja mikä ne on aiheuttanut. Syömishäiriön sairastanutta ei paljoa naurata ruokapöydän vitsit ruuan jälkeisestä paastosta, tai siitä että “pitäisiköhän sitä nyt sitten oksentaa, kun tuli näin täysi olo.”
Voi kunpa tämä kaikki laihdutuskeskustelu jäisikin vain sinne ruokapöytään. Kyllähän se ulottuu ihan jokapäiväiseen elämäämme. Laihuutta ihannoidaan ja laihtunutta ihmistä kehutaan, yleensä poikkeuksetta. Minua kehuttiin jatkuvasti, kun laihduin lyhyessä ajassa lähes 10 kiloa. Se oli muiden silmissä jotenkin niin hieno saavutus. Ihan yhtä juhlallinen olo minulla ei kuitenkaan valitettavasti ollut joka aamu kamppaillessani siitä, jaksanko nousta sängystä tai varsinkaan tehdä ruokaa. Usein jäi väsymyksen vuoksi molemmat tekemättä. Sitten kun kuopastani aikanaan nousin, pyöri mielessä vain ajatus siitä, etten enää kaikkien kommenttien jälkeen voi lihoa sitä menetettyä 10 kiloa takaisin. Kas näin, syyllistyinkin itse sille ajatusmallille, mistä olen tässä tekstissä pitkät pätkät saarnannut. Oiva esimerkki siitä, kuinka hyvää tarkoittavilla ja tsemppaavillakin kommenteilla voi olla tuhoisat seuraukset.
Jos ikinä itse meinaat kommentoida jotain nasevaa – oli se sitten syömisen jälkeen, toisen annoksesta, tai kehuja vartalon muutoksesta – minulla on sinulle yksi neuvo: älä.
