Varttuneempi sukupolvi muistaa kuukauden westernit, joita esitettiin 80-luvulla pääsääntöisesti lauantai-iltaisin. Menneenä kesänä Yle Teema ilahdutti lännenelokuvien ystäviä esittämällä joka lauantai jonkun lajityypin klassikon, unohtamatta harvinaisempia kulttisuuruuksia. Suurin osa näistä Teemalta esitetyistä kansankielellä kutsutuista “länkkäreistä” olivat amerikkalaisten tekemiä, mutta joukkoon mahtui onneksi muutama italialainen spagettiwestern, joita itse pidän parempana kuin Hollywoodin tuotokset.

Yhdysvalloissa lännenelokuvien kulta-aikaa olivat 40- ja 50-luvut, mutta 60-luvulle tultaessa tämän lajityypin nähtiin jo kuolleen, kunnes esiin astuivat eurooppalaiset ja lähinnä Italiasta tulleet ohjaajat, kuten kolme Sergiota – Leone, Sollima ja Corbucci. Heidän elokuvissaan hyvän ja pahan ero oli häilyvämpi kuin yhdysvaltalaisten tekemissä, joissa hyvät olivat hyviä ja konnat konnia. Italowesterneissä sankari oli yleensä antisankari, joka kyynisessä maailmassa selvityi oveluudellaan – saattoi jopa ampua selkään, josta rapakon takana ei voitu edes unelmoida. Kuvaavaa tilanne oli 70-luvulta, jolloin Amerikassa lännenelokuvat haluttiin herättää henkiin, kun Don Siegel kehotti John Waynen esittämää sankaria ampumaan vihamiestään selkään, mutta “tähti”  kieltäytyi. Hänen jääräpäisyytensä oli vertauskuva sille, miksi italialainen lännenelokuva oli ajanut heistä ohi. Nämä elokuvat olivat huomattavasti rohkeampia ja edistyksellisimpiä, joissa väkivalta oli paljon brutaalimpaa, jota kuvattiin sellaisena kuin se on mitenkään romantisoimatta. Lisäksi näissä elokuvissa uskallettiin ottaa kantaa, kuten Enzo G. Castellarin Kemoassa, jossa kuvattiin Etelävaltioiden rasismia sekä pidettiin intiaanien puolta. Hollywoodin lännenelokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta asia esitettiin päinvastoin. Lähinnä haettiin hyväksyntää, miksi Uusi manner oli alkuperäiskansoilta aikoinaan varastettu.

Ihmeenä voidaan pitää kuinka italialaiset lännenelokuvat, varsinkin Sergio Leonen dollaritrilogia -Kourallinen dollareita, Vain muutman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat  -menestyivät Yhdysvalloissa, jossa harvemmin hyväksytään mitään Anglo-Amerikan kulttuuripiirin ulkopuolelta tullutta. Heille tyypillisesti tämä aiheutti kateutta, ja italialaiselle lännenelokuvalle keksittiin pilkkanimityksiä, kuten spagetti- tai paellawestern, kun nämä elokuvat kuvattiin pääsääntöisesti Espanjassa. Lopullisen eron amerikkalaisen ja italialaisen länkkärin välillä ratkaisee mielestäni Ennio Morriconen loistava musiikki, jollaista rapakon takaisissa lännenelokuvissa ei ollut.  Kaikki, jotka olette sen tunnelman kokeneet, niin tiedätte mistä puhun.

Companeros, petturit hirteen!

Petri Kokkonen