Tietotulvan lähteiden rajaaminen ja keskittäminen
vähentävät mielen kuormitusta.
(KUVA: nicepng.com)

Älypuhelimet ja loputtomat eri sovellukset ovat kiistatta edistäneet ihmisten kanssakäymistä, helpottaneet käytännön asioita ja tuoneet sisältöä elämäämme. Olen kuitenkin leiriytynyt omien kokemusten ja erehdysten kautta siihen porukkaan, joka paheksuu seurassa luuriin tuijottajia, kadulla vastaantörmäileviä kyttyräniskoja ja niitä, jotka sulkevat läsnäolevat tuttavansa ulkopuolelle puhelimen kautta sosialisoimiseen syventyessään. Pahimmat tapaukset vieläpä pitävät näitä jatkuvasti itsestään muistuttavia multikilkattimiaan äänet päällä yhteisissä tiloissa. Ei jatkoon!

Vuonna 2014, asuessani vielä Berliinissä, sain ystäviä vierailulle Suomesta. Istuimme kauniissa kesäillassa baarin terassilla ja pöydällä tuoppiemme vieressä lojuivat kännykkämme. Omani oli lähemmäs kymmenen vuotta vanha Nokia, siis sellainen antiikkinen, jolla pystyi lähettämään tekstiviestejä, ottamaan huonoja pikselimössökuvia ja jonka näytössä komeili iso särö. Ystäväni olivat jo pitkään kuuluneet älypuhelin-heimoon. Jutellessamme pitkästä aikaa kasvotusten koin tämän tästä ihmetystä ja harmia siitä, että heidän huomionsa kiinnittyi jatkuvasti keskusteluamme enemmän kännyköiden suuntaan. Tunsin suorastaan häiritseväni heitä omilla jutuillani. Ystäväni puhuivat erilaisista aplikaatioistaan ja swaippailivat tottuneesti Tinderin kuvia vasemmalle tai oikealle. Itse olin suurimmaksi osaksi aivan pihalla tästä kaikesta – ja ylpeä siitä.

Keväällä 2017 omassa puhelimessani ääniä ja ponnahdusikkunoita arkeeni syytivät  Facebook, Messenger, Instagram, Mattermost, Telegram, SoundCloud, WhatsApp sekä silloin tällöin myös vanha kunnon sähköposti ja tekstiviestit. Huomasin naputtavani puhelintani jatkuvasti eri sovellusten välillä saamatta uusien viestien, ilmoitusten ja muun tulvan perkaamista koskaan valmiiksi. Joskus lukemattomien viestien määrä eri ryhmäkeskusteluissa oli paisunut todella suureksi. Aloin saada niskakipuja. Tunsin ahdistusta ja kiukustumista. Tähänkö meidän elämämme nykyään kuluvat? No thanks.

Taistelen ajatusta vastaan, että työelämässä tai nykymaailmassa pärjätäkseen olisi oltava esillä mahdollisimman monessa eri kanavassa. On myös nopeammin uupuvia ja hitaampaa tempoa tarvitsevia, kuten erityisherkkiä tai tarkkaavaisuushäiriöisiä, jotka ovat aivan yhtä mukana kuvioissa; vain hieman eri tavalla ja enemmän “sermin takaa” käsin. Minäkin. Tänä päivänä somehimmailusta on tullutkin onneksi monelle missio – ihmisiä uuvuttaa ja tympii, joten luurit laitetaan äänettömälle ja niiden naputtelua vähennetään. Mahtavaa!

Tuona ahdistuksen keväänä päätin lopulta karsia rankalla kädellä sosiaalisen median foorumeita elämästäni ja määrän sijasta fokusoida harvoihin ja itseäni parhaiten palveleviin viestimiskanaviin. Mitkä olivat niitä tärkeitä, mitkä jonninjoutavia aikasyöppöjä? Poistoon menivät Mattermost, Telegram sekä monen yllätykseksi ja kauhuksi kruununjalokivi Facebook Messengereineen. Mikä vapaus! Suosittelen kokeilemaan, en ole kertaakaan katunut. Olen tämän “leikkausoperaation” jälkeen voinut paljon paremmin ja mieleni on rauhoittunut huomattavasti. Aikaa jää monelle muulle tärkeämmälle asialle.

Lisään harvakseltaan kuvia Instargam-tilillleni, näen siellä mitä ystävilleni kuuluu ja lähimpieni kanssa kommunikoin WhatsAppin välityksellä tai sähköpostitse. Kuulun vain harvoihin ryhmäkeskusteluihin. En pidä sovellusten ääniä päällä, enkä edes saa uusista viesteistä minkäänlaisia ponnahdusikkunoita tai lukuja mihinkään kohtaan puhelimeni näyttöä. Valitsen itse, milloin sovelluksia kurkistan ja silloin näen, onko siellä uutta tsekattavaa – enkä tee sitä jatkuvasti. Jos jollakin on akuuttia tärkeää asiaa, minulle saa soittaa. Värinän pidän sitä varten päällä.