Toimittaja lähti Loimaalle viettämään illan radioamatöörin kyydissä.

Keijon auton tunnistaa helposti. Varsinaissuomalaisen juna-aseman parkkipaikalle tippuu hiljalleen isoja, märkiä lumihiutaleita. Iltapäivä on ollut pimeä jo hetken. Lumisateen seasta erottuu maasturi, jonka katolla sojottaa kaksi korkeaa antennia.

Keijo on yksi Suomen noin kuudestatuhannesta radioamatööristä. Keijo ei ole kuitenkaan hänen oikea nimensä. Hän paljastaa tässä jutussa yksityiskohtia, jotka saattaisivat johtaa hänen laitteidensa ja lupiensa menettämiseen. Puhutaan siis Keijosta.

Kävelen hänen autolleen ja nousen kyytiin. Pimeän auton kojelaudassa hohtaa kaksi radiota. Toinen näyttää tutulta, ja se on viritetty Radio Rockille. Voluumit on käännetty nollaan.

Keijo käynnistää auton ja kaartaa pois parkkipaikalta. Tavallisen radion alapuolella on erikoisempi vekotin – sen äänet ovat päällä. Radiossa puhuu joku. Äänestä on vähän hankala saada selvää, kaiken maailman kohina ja sirinä peittää sen alleen.

”Aika huono keli. Radiokeli, siis” Keijo sanoo. Hän tarkoittaa juuri noita häiriöääniä.

”Suurin häiriö tulee kyllä tosta asemalle pysähtyneestä junasta. Kohta sää paranee.”

Ja toden totta, kun asemalle alkaa olla muutama kilometri matkaa, alkaa puheesta saada selvää. Puhuja luettelee jotain: kirjaimia, numeroita. Hetken kuunneltuani tajuan, että kyseessä on vuoropuhelu. Molemmat luettelevat jotain.

”Ne puhuvat yhteydestä. Vaihtavat radioraporttia, kuinka hyvin toisensa kuulevat”, Keijo kertoo.

Numeroita ja aakkosia: tarkalleen ottaen radioaakkosia. Iivaria, berttaa, faaraota. Arvioinnin päätteeksi toinen osapuoli kertoo palkitsevansa yhteyden papukaijamerkillä.

”Mä taidan olla vähän huono radioamatööri, kun mä en ymmärrä ton päälle ollenkaan. Miksi tuollainen ketään kiinnostaisi?”, Keijo jatkaa.

Hämmästelen itsekin samaa.

Nousemme maasturilla mäen päälle, suuren, sienen muotoisen vesitornin juureen. Keijo sammuttaa auton sen vielä liikkuessa, ja auto pysähtyy laiskasti nytkähtäen. Antennit jäävät heilumaan katolle kuin hyytelö. Täällä Keijo usein istuu iltaisin, autossaan radion ääressä.

Alamme vaeltaa aalloilla. Radiossa on etukäteen tallennettuna viitisenkymmentä taajuutta, mutta tällä hetkellä kaikilla niillä tuntuu olevan tarjolla vain erilaisia rätinöitä ja pörinöitä. Kuluu kymmenen, viisitoista minuuttia ennen kuin yhteys toiseen ihmiseen löytyy.

Mutta minne? Mies eetterin toisessa päässä taitaa puhua venäjää. Keli on hyvä: soraääniä ei ole nimeksikään.

”Kuin vieressä istuisi”, Keijo sanoo.

”Vielä kun osaisi kielen”, hän naurahtaa.

Istumme ja selailemme. Ikkunat alkavat huurustua. Välillä Keijo nousee autosta vaihtamaan antennia. Katolla on paikat kahdelle antennille, takakontissa niitä on joka lähtöön. Ja kotona on lisää: niin monta, ettei hän osaa sanoa kokonaismäärää.

”Ikinä en ole ryhtynyt laskemaan.”

Kohinaa, suhinaa, rätinää. Audiomuotoista lumisadetta. Auton ikkunasta näkyy hakatun metsän yli pururadalle, jossa silloin tällöin kulkee yksittäisiä ulkoilijoita.

Sitten kuulostaa taas ihmiseltä. Keijo hienosäätää taajuutta ja ottaa mikrofonin käteensä.

”Ehtoota”, hän aloittaa.

”Juu, iltaa”, eetteristä vastataan.

”Kuuluuko hyvin?” Keijo kysyy.

”Juu, ihan hyvin kuuluu.”

Mies toisessa päässä taitaa olla tuttu. Hän naurahtaa kuullessaan Keijon puhuvan hänelle taas vesitornin juuresta.

”Olin tuossa saunasta tupakalla käymässä ja kuulin sut radiosta. Nyt pitää mennä takaisin.”

Äänipuuro vyöryy taas päälle. On kylmää ja pimeää. Hetken päästä Keijo starttaa auton.

”Jos lähdettäisiin Turkuun päin vähän toistinta kokeilemaan?”

Mikäs siinä. Toistin, hän selittää, on eräänlainen vahvistin. Kun pääsemme tarpeeksi lähelle toistinta, voimme lähettää omasta radiostamme sen taajuudelle ääntä ja se kuuluu pidemmälle ja vahvemmin. Sitten yhteyksiä voisi löytyä helpommin.

Taajama jää taakse, ja auton ympäröi tiheä, oikea pimeys. Silloin tällöin kaukana, peltojen toisessa laidassa näkyy jouluvaloja uponneina maisemaan. Keijo on laittanut skannerin päälle eli radion selaamaan kanavia automaattisesti läpi yhteyden toivossa. On kuitenkin yhtä hiljaista kuin pimeääkin.

Pimeyden rikkoo kasvihuoneen värjäämä taivas.

Renkaissa on jotain häikkää, ja kun tasaisessa kahdeksankympin nopeudessa sulkee silmänsä, äänen perusteella voisi luulla olevansa vanhan dieseljunan kyydissä. Pehmeä kolkutus on saanut minut uppoamaan syvälle omiin ajatuksiini, kun rauhan rikkoo vauvan itku.

Mitä?

”Itkuhälytin.”

Itkuhälytin?

”Niin, siis siinä on kaksi osaa: toinen laitetaan nukkuvan vauvan viereen ja toisen vanhemmat ottavat mukaansa minne menevätkään, vaikka olohuoneeseen. Periaatteessahan ne ovat ihan tavallisia radiopuhelimia: lähetin ja vastaanotin”, Keijo selittää ja kopeloi käsiinsä mikrofonin:

”Antakaa maitoo!”

Oho. Taisivat vanhemmat pelästyä?

”Olen minä marketinkin radioon sanonut, että ’Kassoille tarvitaan lisää henkilökuntaa’”, Keijo nauraa.

“Harmitonta hauskaa.”

Eihän radioamatöörejä kukaan varsinaisesti valvo, mutta toiset harrastajat antavat pahantekijän kyllä kuulla kunniansa. Viranomaiset nostavat päätään vasta, kun kyseessä on suuremman luokan häiriö tai liitos muuhun rikollisuuteen.

Kyllä Keijo mainitsee myös kuulevansa kaiken, mitä läheisen vankilan henkilökunta puhuu radiopuhelimissaan. Niiden keskusteluiden väleihin hän ei kuitenkaan lähde hölisemään.

Yhtä lailla mahdollista olisi valita vaikka Radio Suomipopin taajuus ja raakkua mikrofoniin ties mitä ruokotonta mieleen vain juolahtaa. Noin kymmenen kilometrin säteellä Suomipopin oikea lähetys peittyisi alle ja kaikki kuuntelijat saisivat kuulla Jaajo Linnonmaan alapääjuttujen sijaan jotain ihan muuta.

Keijo on tyytyväinen, että tämä kaikki on minulle entuudestaan tuntematonta. Niin hän soisi asian olevan monelle vastaisuudessakin.

”Mieti nyt, mitä rikolliset voisivat näillä välineillä ja tiedoilla saada aikaan? Kyllähän esimerkiksi selliin nyt radion saa tuoda.”

Totta. En kyllä tiedä, saako nykyään myös kännykän.

Maantie laskeutuu kukkulan yltä laaksoon. Katuvalot alkavat: Lieto lähestyy. Keijo on nyt sanonut ainakin neljästi mikrofoniinsa jotain etsiessään yhteyttä toistimeen:

”Titityy!”

Sitten eetteri vastaa.

Ensin puhutaan tietenkin yhteydestä. Mitenkä kuuluu. Keijo epäilee, että toisessa päässä on nautittu viinasta jo pidempään. Keli on hyvä, mutta puheesta on hankala saada selvää. Pian Keijo luopuu yrityksestä ymmärtää.

Keijo ei kuitenkaan ole pahoillaan, päinvastoin: hän vaikuttaa oikeastaan varsin tyytyväiseltä.  Tätä hän kaiketi odottikin. Ja tavallaan häntä on helppo ymmärtää: jos autiosaaren rantaan tulee pullopostia, kuinka merkityksellistä on, osaako viestin kieltä? Toisessa päässä on tai oli kuitenkin ihminen. Yhteys itsessään on arvokasta ja merkityksellistä.

Ajelemme reilun tunnin takaisin lähtöpisteeseen, saman vesitornin juureen. Vaellamme jälleen taajuuksia läpi. Taajuudella 1,846 megahertziä testaillaan edelleen yhteyksiä ja jaetaan papukaijamerkkejä. Käynnissä ovat siis täsmälleen samat hommat kuin kolme, neljä tuntia sitten, kun viimeksi kävimme tällä taajuudella.

Toiselta taajuudelta löytyy sama kaveri, joka oli aiemmin saunassa. Keijo ojentaa mikrofonin minulle.

”Sano sinne vaan”, hän neuvoo.

Mikrofonin kierteinen johto kiristyy, kun vedän sitä. Ikkunasta näkyvällä pururadalla on tyhjää. Lunta räimii tuulilasiin.

Iltaa… Minne saakka puhun?

”Kauhanojalle, iltaa.”

Hyvinkö kuuluu?

”Ihan hyvin. Mitenkäs sinne?”

Juu, ihan hyvin tännekin.

”Näillä mennään.”

Vesitornin juuressa sataa jotenkuten lunta.