VHS-kasetti pyörittää hieman haalistunutta kuvaa. On kesäpäivä, ja edessä nousevat kallioiset kukkulat vehreine puu- ja nurmialueineen. Mäkeä ylös vaeltaa ihmisiä, ja kamerasta varsin kaukana, malttamattomana muiden edellä tarpoo kirkkaan pinkissä pusakassa vaaleatukkainen tyttö. “Mihin me mennään?”, kysyy kameraa pitävä isäni. “Linnanmäelle”, minä vastaan ja katson tiukasti määränpäähäni.

On vuosi 1991, ja olen viisivuotias. Olemme menossa viettämään kesäpäivää Lintsille isäni, äitini, 13-vuotiaan serkkuni sekä 3-vuotiaan pikkuveljeni kanssa. Tärisen innosta. Menen pyörivään, hieman korkealle nousevaan lastenkaruselliin. Tämän jälkeen on vuorossa lempilaitteeni, lasten viikinkilaiva eli Merirosvolaiva. Jännittää ja hymyilyttää. Veljeni menee karuselliin, jossa saa istua erilaisissa autoissa.

Isäni houkuttelee serkkuni aikuisten Viikinkilaivaan, ja katson mykistyneenä tuota Titanicin kokoista, avaruuteen asti keinuvaa järkälettä ja kuuntelen ihmisten kirkunaa. Minäkin menen tuohon sitten joskus…ehkä.  Käymme ihailemassa näkymiä Panorama-näkötorniajelulla. Jotkin alla avartuvan näkymän laitteista eivät ole paikoillaan enää tänä päivänä, lähes 30 vuoden jälkeen, mutta uusia on tullut sitäkin enemmän.

Linnanmäen Valokarnevaalit saivat Viikinkilaivan ja Salama-vuoristoradan välkkymään. (KUVA: Outi Lindström).

Vuosirenkaita ja ilon jatkumoa 

Kymmenvuotiaina juoksimme Lintsi-reissuilla parhaan kaverini kanssa kyltymättöminä hurjimmissa laitteissa ja pidimme tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka monta kertaa mihinkin ehdimme mennä. Top Spin 14 kertaa, Enterprise 20 kertaa (11 kertaa peräkkäin), Break Dance 15 kertaa… 

Kun päivä kääntyi illaksi ja oli aika lähteä kotiin, tuntui kuin jokin ihana uni olisi päättymässä. Pellekuvin ja vihrein ruuduin kuvioitu pyhä amuletti, valkoinen laiteranneke pysyi ranteessani, kunnes se kului rikki tai oli aivan likainen. Siitä jäi hieno rusketusraja käteen.

Parikymppisenä kävin kahtena keväänä Lintsin lehdistötilaisuudessa kirjoittamassa juttua ja tutustumassa laiteuutuuksiin, Tulirekeen ja Kieppiin. Myös meren asukkeja esittelevä SeaLife avattiin silloin. Kummitätieni kanssa kävin monena vuonna Lintsin Peacock-teatterissa katsomassa musikaaliesityksiä Hair, Saturday Night Fever ja Kallion Kimallus.

Kun Lintsi aukeaa, kesä on täällä. Kun Lintsi sulkee ovensa, talvi tekee tuloaan. Missä tahansa paikassa, jossa tuoksuu vanha puu, mieleeni tulee aina Lintsin vuoristorata. Olen matkustanut junalla Espoosta Helsinkiin ainakin miljoona kertaa. Joka kerta, kun juna ohittaa Pasilan aseman, käännän katseeni Linnanmäen suuntaan.

Valokarnevaalien aikaan Lintsin vesitornista löytyi mielikuvituksellisten kasvien näyttely. (KUVA: Outi Lindström).

Uusi ulottuvuus pimeän aikaan

Tänä kesänä kävin tavoilleni uskollisesti perheeni kanssa testaamassa vuoden laiteuutuutta. Äitini katsoi ja kuvasi, kun minä, isäni ja veljeni testasimme mielettömän Taiga-vuoristoradan. 

Lapsuuteni Lintsi-reissuilla kesäillat olivat sulkemisaikaankin valoisia. Vasta kolmekymppisenä tutustuin Lintsiin syksyn pimeydessä Valokarnevaalien ja hurjan IikWeek!:in aikaan. Huvipuisto sai aivan uuden ulottuvuuden ja visuaalisen loisteen pimeydessä kaikkine upeine valoineen.

Katselin menneenä sunnuntaina ikkunastani ilotulituksia, jotka räiskyivät Linnanmäen yllä, huvipuiston sulkiessa ovensa tältä vuodelta. Oloni oli nostalginen, haikea, iloinen ja miettiväinen. Lintsi on oma “kotikenttähuvipuistoni”. Se on ja pysyy, olen varttunut siellä ilakoiden, ja sen vuoristorata on nähnyt sukupolvia toisensa perään. Äitini kertoi minulle oman lapsuutensa Lintsi-reissuistaan, ja minä varmasti kerron omistani, kun joskus saan lapsia.

Outi Lindström

Perinteisellä Lintsi-reissulla Valokarnevaalien aikaan 19.10.2019. (KUVA: Juuni Pentikäinen).