Hiv- ja aidsmyyttien murtaminen on pitkäjänteisen valitustyön aikaansaannosta.

On hienoa huomata, miten pitkäjänteisellä ja systemaattisella työllä saadaan aikaiseksi valtavaa asenteen muutosta. Häpeällisen taudin leima on edelleen olemassa, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa, mitä se vielä hetki sitten oli.

Istuin sohvalla ja katselin HBO Nordic-suoratoistopalvelun uutta sarjaa nimeltään Pose. Sarja kertoo 1980- ja 90-lukujen Yhdysvaltojen New Yorkin seksuaalivähemmistöjen elämästä. Ohjelma on karu muistutus siitä, mitä vähemmistöjen elämä oli tuohon maailman aikaan, jolloin heidän arkea väritti syrjintä monella tasolla, vainon ja väkivallan uhkaa unohtamatta.

Seuraani liittyi 9-vuotias tyttäreni ja hän halusi nähdä mitä katsoin. Hetken harkittuani annoin hänen seurata sarjaa kanssani. Tyttäreni silmät olivat lautasen kokoiset mainittuani hänelle sarjan kauniiden naisten olevan syntyjään miehiä ja että ohjelma kertoo transsukupuolisten elämästä, silloin kun äitisi oli nuori.

Ohjelman katselu sai uteliaassa lapsessani aikaan sellaisen kysymysten tulvan, että jouduin hetken kuluttua keskeyttämään koko ohjelman katselun ja keskittymään oleelliseen eli äitinä, lapseni kasvattajana olemiseen. Keskustelimme siitä, mitä ovat käsitteet homoseksuaalisuus, transsukupuolisuus, ehkäisy, hi-virus ja aids.

Jäin miettimään jutustelumme jälkeen, kuinka paljon maailma onkaan muuttunut niistä ajoista, joita sarja kuvaa.

Maailmanlaajuisesti seksuaalikasvatuksen ja -valistuksen taso on noussut, puhumattakaan arvokkaasta tutkimustyöstä, mikä on edesauttanut lääketieteen kehitystä sukupuolitautien hoidossa, eikä vähiten hi-viruksen hoidossa.

Suomessa ensimmäinen hiv-tartunta löydettiin Helsingissä vuonna 1983. Pelon ja tietämättömyyden ilmapiiri oli välitöntä seurausta diagnoosista. Sairaaloissa henkilökunta kieltäytyi hoitamasta potilaita, ei ymmärretty miten tauti leviää.

Julkinen keskustelu aiheesta oli julmaa ja armotonta. Muistan kuulleeni monelta aikuiselta taudin olevan vain homomiesten ongelma. Hiv ei missään tapauksessa koskenut heteroita ja se oli rangaistus homomiehille, harjoittamastaan haureudesta. Mahdollinen hiv-tartunta oli kuolemantuomio ja se pelotti paljon enemmän kuin teiniraskaus.

Kirjailija ja toimittaja Hanna Nikkanen kirjoittaa hiv-säätiön verkkojulkaisussa, hivpointissa suomalaisen hiv-politiikan onnistumisesta. Lääkintöhallituksen asiantuntijatyöryhmään ymmärrettiin ottaa mukaan Setan edustaja, sosiaalietiikan apulaisprofessori Martti Lindqvist. Hänen läsnäolonsa työryhmässä varmisti, että Suomen linja perustui turvallisuuteen ja tietoon, sanktioiden ja syyllistämisen sijaan.

Vuonna 1986 Suomeen perustettiin Kelan ja Setan avustuksella aids-tukikeskus (nyk.hiv-tukikeskus), jossa oli mahdollista mennä testeihin anonyymisti. Tämän lisäksi keskus tarjosi korvaamatonta vertaistukea hiv-diagnoosin saaneille.

Muistan omasta nuoruudestani monet kampanjat, joissa jaettiin kondomeja ilmaiseksi ja valistettiin sukupuolitaudeista. Vanhemmilla ikäluokilla oli selvästi vaikeuksia suhtautua uuteen ilmapiiriin, joka kannusti avoimuuteen ehkäisy- ja sukupuoliasioissa.

On rauhoittavaa todeta elävänsä vuotta 2019, jolloin asenneilmapiiri virusta ja tautia kohtaan on suvaitsevaisempi ja sairastuneisiin suhtaudutaan lempeämmin. Lääketieteen kehittyminen tarkoittaa sitä, että hiv-diagnoosi ei enää ole sama asia kuin ennenaikaiset hautajaiset. Taudin kanssa on mahdollista elää jopa vuosikymmeniä.

On lohdullista, että voin kertoa tyttärelleni asioiden muuttuneen paljon 30:ssa vuodessa. Voin näyttää hänelle, että asennemuutos on aina mahdollista, kunhan tahtotila on olemassa ja muutokseen sitoudutaan. Maailmasta on aina mahdollista tehdä vähän parempi paikka elää.

Ensi kerralla katson tosin sarjaa yksin, jotta pääsen siinä myös eteenpäin.

Krista Baars